LAPSEN USKO
Päätin mennä vaarnakonferenssiin kävellen noin 30–40 minuutin matkan silloin 8-vuotiaan poikani kanssa. Parikymmentä minuuttia oli kulunut, kun tajusin, etten enää tiennyt, mihin suuntaan meidän piti mennä. Poikani Elson, joka on aina kova puhumaan, oli kertonut minulle jotakin juttua siitä, mitä koulussa tai kotona oli tapahtunut. Pyysin häntä olemaan hetken hiljaa ja selitin, että minun piti ajatella, koska pelkäsin meidän eksyneen.
Silloin poikani osoitti minulle uskonsa. Hän ehdotti, että pidämme rukouksen. Minä kaikessa aikuisen älykkyydessäni ja ymmärryksessäni (ja vähän kärsimättömänä, koska kellon osoittimet lähestyivät hetkeä, jolloin kokous alkaisi) vastasin, että jos hän halusi pitää rukouksen, niin hän voi tehdä sen – minä halusin kuitenkin mieluummin ajatella. Sanoin itselleni: ”On asioita, joissa meidän ei tarvitse olla Herrasta riippuvaisia, ja tien löytäminen kappelille on yksi niistä.”
Aivan kuin olisi lukenut ajatuksiani Elson antoi minulle opetuksen nöyryydestä sanomalla: ”Miksi haluat välttämättä tehdä asioista vaikeita?” Sen jälkeen hän hiljeni, ja tiesin, että hän rukoili mielessään ja sydämessään. Muutamia minuutteja myöhemmin saavuimme kappelille, ja tiesin hänen saaneen vastauksen rukoukseensa.
Me myöhempien aikojen pyhät olemme siunattuja saadessamme olla Jeesuksen Kristuksen kirkon jäseniä. Todistukseni palautetun evankeliumin totuudellisuudesta lisääntyi, kun tajusin, että poikani, joka on vielä lapsi, osasi soveltaa uskon ja rukouksen periaatteita käytäntöön ja oli minulle esimerkkinä siitä, kuinka tulee elää Jeesuksen Kristuksen opetusten mukaan.