Hän elää, Vapahtajani
Opiskellessani ensimmäistä vuotta Brigham Youngin yliopiston Idahon kampuksella (silloisessa Ricks Collegessa) kaipasin perhettäni. Mutta muutaman kuukauden opiskeltuani mukauduin korkeakouluelämään ja nautin olostani. Kun puhelinsoitto tuli, olin asunnossani opiskelemassa.
”Christy, minulla on sinulle huonoja uutisia”, äitini sanoi ääni särkyen. ”Isäsi kuoli tänä iltana vakavaan sydänkohtaukseen.”
Tunteet vyöryivät ylitseni yrittäessäni käsittää, mitä olin juuri kuullut. Olin nähnyt isän vain muutama päivä aiemmin, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, että se olisi viimeinen kerta. Isän kuolema oli järkytys koko perheellemme; se oli järkytys myös kotiseurakunnalleni. Isä oli vain 53-vuotias, ja hän palveli piispanamme.
Seuraavat päivät täyttyivät lähisuvun, ystävien, seurakunnan jäsenten ja naapureiden käynneistä ja puhelinsoitoista. Meitä lähellä olevat osoittivat meitä kohtaan valtavasti rakkautta. Isän hautajaisissa perheenjäsenet kertoivat muistoja elämästämme hänen kanssaan, ja me todistimme pelastussuunnitelmasta ja elämästä kuoleman jälkeen.
Isä oli ollut uskollinen aviomies, harras myöhempien aikojen pyhä, innokas partiojohtaja ja ihana isä. Tapa, jolla hän oli elänyt, oli ollut siunauksena monille ihmisille. Hautajaisten jälkeen vanhin veljeni pyhitti haudan, ja me perheenjäsenet lauloimme nyyhkyttäen seisaaltamme laulun ”Oon lapsi Jumalan” (MAP-lauluja, 187).
Hautajaisten jälkeisenä päivänä palasin kouluun. En ollut innoissani paluustani, mutta tiesin, että minun oli jatkettava elämää ja hoidettava velvollisuuteni. Jotkin päivät olivat helpompia kuin toiset. Vietin paljon aikaa ajattelemalla isääni, ja turvasin siihen, että tietoni pelastussuunnitelmasta ja uskoni Jeesukseen Kristukseen auttaisivat minua kohtaamaan haasteeni ja kysymykseni.
Noin kaksi viikkoa isän kuoleman jälkeen otin päiväkirjani ja menin kampuksen kappeliin kirjoittamaan isän kuolemaan liittyvistä tunteistani ja tapahtumista. Kirjoittaessani tunsin Hengen niin voimakkaana, että olin aivan vakuuttunut siitä, että taivaallinen Isäni rakasti minua, että Hänellä oli suunnitelma erityisesti minun varalleni ja että en koskaan jäisi yksin. Kun olin lakannut kirjoittamasta, läheisen opiskelijakeskuksen katolla olevista kovaäänisistä kuului kelloilla soitettuna laulu ”Hän elää, Vapahtajani” (MAP-lauluja, 82). Mieleeni tulivat heti laulun sanat:
Hän elää, Vapahtajani.
Se sana mua lohduttavi.
Ken kerran kuoli, elää nyt,
Hän elää, tähtein kärsinyt. – –
Hän elää, etten pelkäisi
Ja pyyhkii pois kyyneleeni.
Hän antaa rauhan sydämeen,
Hän elää kaiken antaakseen.
Tiedän, että Lunastajani elää, ja tiedän, että Hän rakastaa minua. Koska Hän nousi kuolleista, tiedän, että isäni ja kaikki rakkaamme, jotka ovat menneet ennen meitä, tulevat myös elämään jälleen. Miten lohdullista onkaan tuntea nämä totuudet.