Vapahtajan pelastava käsi
Eräänä kesänä kasvuvuosinani Arkansasin osavaltiossa naapurini kutsuivat minut mukaansa muutamaksi päiväksi telttailemaan, kalastamaan ja uimaan lähellä Mississippin Sardisia sijaitsevalle suurelle tekojärvelle. Vietimme monta päivää nauttien kaikenlaisesta toiminnasta ulkoilmassa.
Viimeisenä päivänämme olimme viimeistä kertaa uimassa ennen kotiinlähtöä. Kun ystäväni ja minä heittelimme rantapalloa toisillemme, pallo lensi pääni yli muutaman metrin päähän minusta. Tuuli alkoi heti puhaltaa palloa minusta poispäin vedenpintaa pitkin. Lähdin sen perään, mutta tuuli puhalsi palloa aina vähän edemmäs. Vähän ajan päästä olin päässyt merkeille, jotka rajasivat matalaa uintialuetta. Pallo oli kulkeutunut tuulen mukana merkkien yli kohti tekojärven ulappaa.
Kun lähestyin merkkejä, en miettinyt juuri lainkaan sitä, että uisin niiden ohi. Pallo ei ollut kovin kaukana edessäni, ja olin varma siitä, että saisin sen kiinni. Olinhan suorittanut hengenpelastuskurssin ja kiinnittänyt ylpeänä kurssimerkin uimahousuihini. Viihdyin vedessä ja olin varma, että jaksaisin hakea pallon.
Tuuli piti kuitenkin edelleen pallon sen verran kaukana, etten tavoittanut sitä. Joskus pääsin sitä niin lähelle, että yletyin koskettamaan sitä sormenpäilläni, mutta sitten se taas purjehti tiehensä. Viimein tuulenpuuska puhalsi sen kauas ulottumattomiin.
En ollut tietoinen siitä, kuinka kauas olin joutunut, ennen kuin pysähdyin lepäämään. Vesi näytti paljon tummemmalta ja kylmemmältä kuin matalalla uintialueella. Kun katsoin taakseni kohti rantaa, tajusin olevani melkein keskellä tekojärveä. Päätin jättää rantapallon ja uida takaisin rantaan. Olin väsynyt ja uuvuksissa mutta en huolissani. Olin nuori ja ajattelin, että selviytyisin kyllä.
Mutta kun yritin palata rantaan, tuuli, joka oli auttanut rantapalloa, toimikin minua vastaan. Vaikka olisin uinut kuinka kovaa, näytti siltä, etten juuri edennyt. Käsiäni ja jalkojani alkoi polttaa ja kivistää. Pysähdyin uimaan koiraa ja kellumaan yrittäen saada voimani takaisin.
Sitten kuulin tutun äänen – moottoriveneen äänen. Olin onnellinen ja helpottunut, kun näin pian pienessä veneessä olevan miehen pysähtyvän viereeni ja tarjoavan minulle kyydin rantaan. Käteni ja jalkani olivat lopen uupuneet. En kyennyt edes kiskomaan itseäni veneeseen, joten nostin toisen käteni reunan yli ja pitelin kiinni, kun tuntematon hinasi minut hitaasti takaisin uintialueelle. Tarrasin kiinni yhdestä merkistä, päästin otteeni veneestä, heilautin kättäni kiitokseksi ja uin rantaan.
Viisitoista vuotta myöhemmin olin jälleen kerran vaikeuksissa. Olin pitkän aikaa uinut synnin altaassa. Maailmallisen elämäntavan tavoitteleminen ja sen etsiminen, millä on vähän tai ei lainkaan arvoa, olivat jättäneet minut räpiköimään syvässä vedessä. Voimani oli lopussa ja toivoni häviämässä. Se, mitä olin tavoitellut, oli edelleen täpärästi otteeni ulottumattomissa, ja pimeys tuntui olevan nielaisemaisillaan minut.
Epätoivoissani huusin taivaallisen Isän puoleen. Niin kuin se mies veneessä, Vapahtaja tuli pelastuksekseni, kun tarvitsin Häntä eniten. Myöhempien aikojen Jumalan profeetan avulla Hän johdatti minut Mormonin kirjan luo. Hän johdatti minut parannuksen polulle ja puhdisti minut synneistäni kasteen vesissä. Sitten Hän nosti minut kuivalle maalle, missä olen yrittänyt siitä lähtien pysyä.