Sovitus toiminnassa

JULKAISTAAN NIMETTÖMÄNÄ

Tiesin, että Herralla oli suunnitelma poikaani varten, mutta kun hän valitsi tien, jota en toivonut hänen valitsevan, en ollut varma, kuinka hän tulisi takaisin.

Liityin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon vuonna 1992 Alankomaissa. Mieheni ei kuitenkaan liittynyt eikä sallinut lastemme Alexin ja Petran (nimet on muutettu) menevän kasteelle. Siitä huolimatta me kolme kävimme kirkossa ja pidimme säännöllisesti perheillan.

Kaikki sujui hyvin muutamia vuosia, kunnes silloin 13-vuotias Alex ilmoitti, ettei hän halunnut enää käydä kirkossa eikä osallistua perheiltaan. Hänen tullessaan vanhemmaksi tilanne paheni entisestään. Minun oli vaikeaa pysyä lähellä Alexia, koska paitsi että hän oli alkanut juoda ja tupakoida hän myös valehteli käyttäytymisestään. Se särki sydämeni, ja vuodatin monia kyyneliä ja pidin monia rukouksia anoessani taivaallista Isää auttamaan poikaani.

Kun sitten yhtenä iltana istuin hiljaa temppelissä, näin mielessäni kuvan. Se oli kuva nuoresta miehestä jakamassa sakramenttia. Tuntui siltä, että Herra muistutti minua sovituksensa todellisuudesta ja voimasta kannustaen minua rakastamaan poikaani ja pysymään hänen vierellään.

Aikaa myöten elämä kävi kuitenkin itse asiassa vaikeammaksi. Kun Alexin isä ja minä erosimme, Alexin valtasi syvä mielenmasennus. Tiesin, että hän tarvitsi apua, mutta hän ei halunnut minun apuani eikä kuunnellut, jos yritin puhua hänelle.

Eräänä iltana seurakunnanjohtajamme kysyi, voisiko hän tulla puhumaan Alexille. Alex oli ärtynyt mutta suostui keskustelemaan. Tapaamisen jälkeen Alex oli vihainen seurakunnanjohtajalle siitä, että tämä oli rohkaissut häntä palvelemaan lähetystyössä, ja sanoi: ”Jos seurakunnanjohtaja olisi todella Jumalan mies, hän tietäisi paremmin. Hän tietäisi, etten ole kelvollinen lähtemään – joten miksi vaivata minua?” Sinä iltana tiesin, että Herralla oli suunnitelma.

Suunnitelma alkoi muotoutua odottamattomalla tavalla, kun sain puhelinsoiton paikalliselta poliisiasemalta. Alex oli pidätetty. Uusi aviomieheni ja minä puimme takit päällemme ja haimme Alexin keskellä yötä poliisiasemalta. Emme järjestäneet kohtausta; itse asiassa Alexin isäpuoli ja minä sanoimme tuskin mitään.

Kun tulimme kotiin, Alex kertoi meille, mitä oli tapahtunut, kun hän ja hänen ystävänsä olivat varastaneet skootterin. Hän oli hyvin pahoillaan siitä, mitä oli tehnyt. Ensimmäisen kerran näin murtuneen nuorukaisen.

Pidätys oli käännekohta Alexille, kun hän alkoi oivaltaa tekojensa seurauksia ja sitä, minne oli menossa. Siitä päivästä lähtien tiellemme alkoi tulla hyvin monia siunauksia.

Seuraavana päivänä Alex kertoi meille, että hän oli pyytänyt poliisia soittamaan meille, koska hän tiesi, että me rakastimme häntä. Hän tajusi myös, kuinka paljon hän oli tuottanut meille tuskaa, ja arvosti sitä, että olimme pysyneet rauhallisina.

Alexilla oli monia kirkkoon kuuluvia ystäviä, jotka ojensivat hänelle auttavan kätensä. Yksi kutsui hänet kirkon toimintaan. Toinen antoi hänelle Mormonin kirjan ja haasteen lukea se. Ja vaikka Alexilla on lukihäiriö, huomasin hänen lukevan sitä silloin tällöin.

Seuraava siunaus – jos pystyin edes pitämään niistä lukua – oli se, kun Alex kysyi, ostaisimmeko hänelle puvun, koska hän oli päättänyt, että hän halusi tulla kirkkoon. Luulin hänen tarkoittavan vain joulua, mutta suureksi yllätyksekseni hän kävi kirkossa vielä joulun jälkeenkin.

Seuraava siunaus tuntui minusta miltei liian suurelta käsitettäväksi. Alex ilmoitti aikovansa mennä kasteelle. Hän ei tarvinnut mitään apua minulta ja järjesti kaiken itse ystäviensä ja häntä opettavien lähetyssaarnaajien avulla. En voinut oikein uskoa silmiäni, kun päivä tuli ja sain nähdä poikani valkoisissa vaatteissa tekemässä pyhiä liittoja.

Alexin kertoessa myöhemmin kääntymyksestään tajusin, että hänen tuskansa ja surunsa olivat olleet vaikeita, mutta ne auttoivat häntä myös nöyrtymään niin paljon, että hän oli polvistunut pyytämään apua. Alex selitti: ”Eräänä yönä, kun kuormani olivat liian raskaat kantaa, muistin erään hyvän ystäväni sanat, kun hän oli muistuttanut minua, että voisin aina rukoilla apua. Sinä iltana päätin yrittää. Avoinna ei ollut mitään muuta ovea, ja koska äitini oli opettanut minut rukoilemaan, polvistuin ja suljin silmäni. Kun aloin pyytää apua, minut valtasi mitä ihanin tunne. En koskaan unohda sitä tunnetta; tunsin Kristuksen puhtaan rakkauden. Tunsin, että ongelmani oli otettu minulta pois. Epätoivoiset tunteeni eivät ole palanneet sen jälkeen, ja minua on siunattu todistuksella Jeesuksesta Kristuksesta. Sydämeni muuttui, ja minä halusin seurata Jeesusta Kristusta.”

Kun Alex oli kastettu, konfirmoitu ja asetettu pappeuteen, häntä pyydettiin jakamaan sakramentti – Vapahtajan uhrin pyhät vertauskuvat. Silloin aivan silmieni edessä kävi toteen se, mitä olin nähnyt temppelissä niin monia vuosia sitten. Kiitin mielessäni taivaallista Isää siitä, mitä koin. Se oli minulle pyhä hetki.

Kertomus voisi päättyä siihen, mutta onneksi se ei päättynyt. Olen sittemmin nähnyt sovituksen toimivan edelleen poikani elämässä. Muistatteko innoitetun seurakunnanjohtajamme? Poikani todistus on vahvistunut edelleen, ja seurakunnanjohtajamme kehotuksesta tuli todellisuutta. Alex päätti äskettäin palvelemisen kokoaikaisessa lähetystyössä. Kahden vuoden ajan hän ojensi auttavan kätensä muille – aivan kuten Herra oli ojentanut hänelle.

Olen kiitollinen siitä, että olen Alexin äiti, mutta vielä kiitollisempi olen Jeesuksen Kristuksen sovituksesta, joka toimii meidän kaikkien elämässä.