KUKKURAMITTA RAKKAUTTA
Jouduin pieneen onnettomuuteen, minkä vuoksi minun täytyy käyttää keppiä ja kävelen hitaasti. Erityisesti portaat tuottavat minulle vaikeuksia. Kirkossa pelkäsin aina putoavani portaista – siihen sunnuntaihin asti, jolloin kuulin lempeän äänen ja tunsin pienen käden tarttuvan omaani: ”Tule vain. Minä kuljen sinun kanssasi.”
Katsoessani alas näin 9-vuotiaan Gabrielin luottavaisen hymyn.
”Hyvä on!” sanoin. ”Tästä lähtien sinä olet minun apulaiseni. Mennään!”
Kukaan ei ollut lähettänyt Gabrielia. Hän vain näki isoäidin, joka tarvitsi apua, ja tarjoutui itse.
Nyt Gabriel ja minä kävelemme joka sunnuntai alas portaita pelkäämättä.
Sanoin myöhemmin Gabrielin vanhemmille: ”Fyysinen voima ei tee minua pelottomaksi, vaan se kukkuramitta rakkautta, jonka Gabriel antaa minulle joka sunnuntai. Gabriel on ystävällisyyden jättiläinen!”