Uusin silmin
”Näytän rumalta”, totesin tuijottaessani peiliä epäuskoisena. Minua vastaan katsoi sama oikea silmä kuin aina. Vasenta silmääni ympäröi kuitenkin pahin musta ruhje, mitä olin ikinä nähnyt.
”Ei se niin pahalta näytä. Ihan totta”, ystäväni Emily sanoi vähemmän vakuuttavasti.
Pyöritin hänelle tervettä silmääni ja panin jääpussin takaisin silmäni päälle.
Vain viisi minuuttia aiemmin ystäväni Jannan kyynärpää oli osunut vahingossa mutta suoraan vasempaan silmääni. Käteni olivat lennähtäneet heti kasvoilleni, ja yritin pysyä pystyssä. Janna pyyteli anteeksi. Kuulin ystävieni tulevan ympärilleni ottamaan selvää, olinko kunnossa.
Vaikka minuun sattuikin, en tajunnut, mitä oli todella tapahtunut, ennen kuin otin käteni pois kasvoiltani ja kuulin jokaisen huoneessa henkäisevän syvään.
”Mitä?” kysyin. Kukaan ei vastannut.
Juoksin peilin eteen. Muutamassa sekunnissa iskusta iho silmäni ympärillä oli turvonnut nelinkertaisesti normaaliin verrattuna. Kirkkaanpunainen veri täytti ruhjeen.
”Kuinka voin näyttäytyä kenellekään?” kysyin siepaten jääpussin Jannan kädestä. Hän puri huultaan ja pyysi anteeksi varmaan sadannen kerran. Pitelin jäätä tiukasti silmäni päällä toivoen, että ruhje häviäisi seuraavaan aamuun mennessä.
Vaikka osa turvotuksesta laskikin ja kirkas puna hävisi seuraavaan aamuun mennessä, turvonnut ruhje oli valitettavasti muuttunut väriltään syvänpunaiseksi. Näytin rumalta ja tunsin itseni vielä rumemmaksi.
Yritin peittää silmäni meikillä, mutta se vain sai ruhjeen näyttämään purppuranväriseltä. Eikä turvotukselle voinut tehdä mitään. Lopulta vedin hatun päähäni niin syvälle, että pystyin tuskin näkemään sen alta.
Sinä päivänä koulussa tuntui kuin kaikki olisivat tuijottaneet minua. En halunnut katsoa ketään silmiin. Päiväkausiin en kyennyt ajattelemaan mitään muuta, vaikka ystäväni yrittivät piristää minua.
Sunnuntaina olin pahantuulinen, koska en voisi pitää hattuani kirkossa. Mutta kaikki muuttui pyhäkoulun oppiaiheen aikana.
”Rukoilkaa, että näkisitte itsenne sellaisina kuin Hän näkee teidät”, opettaja sanoi puhuen sovituksesta ja yksilön arvosta.
Kosketin ruhjettani ja ajattelin itsekseni: ”Hän näkee minut tyttönä, jolla on ruma musta silmä.” Kun sitten lakkasin säälimästä itseäni, näkökulmani muuttui ja pohdin: ”Kuinka taivaallinen Isä näkee minut?”
Kyyneleet täyttivät silmäni, kun ajattelin rakkautta, jota Hän tuntee, ei vain muita vaan minua kohtaan. ”Hän näkee minut tyttärenään, joka on Hänen Poikansa elämän arvoinen”, oivalsin.
Tunsin Hengen todistavan sieluni suuresta arvosta Jumalan tyttärenä. Muistin pyhien kirjoitusten jakeen, jonka olin oppinut seminaarissa. Avasin kirjoitukseni ja löysin sen kohdasta 1. Sam. 16:7: ”Älä katso hänen kokoaan ja komeuttaan – –. Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.” Se, miltä näytin, ei ollut yhtä tärkeää kuin se, mitä olin.
Ajatukseni muuttuivat jälleen, kun katselin ympärilleni huoneessa, ja tunsin valtavaa rakkautta ympärilläni näkemiäni ihmisiä kohtaan. Taivaallisen Isän rakkauden lämpö täytti minut, ja hetken näin luullakseni luokkatoverini vähäisessä määrin siten kuin taivaallinen Isä näkee heidät – Hänen lapsinaan.
Tunsin rauhaa ja lohtua koko lopun lepopäivän ajan enkä enää välittänyt siitä, mitä muut ajattelivat. Rakastin heitä ja katsoin heitä kaikkia silmiin – molemmin silmin.