Ensimmäisen presidenttikunnan sanoma
Aarre, jolla on iankaikkista arvoa
Poikavuosinani nautin Robert Louis Stevensonin Aarresaari-kirjan lukemisesta. Näin myös seikkailuelokuvia, joissa useiden henkilöiden hallussa oli osia vanhasta kartasta, joka näyttäisi tien kätkössä olevan aarteen luo, jos vain kartan osat voitaisiin löytää ja koota yhteen.
Muistan kuunnelleeni joka arki-iltapäivä radiosta viidentoista minuutin pituista ohjelmaa Jack Armstrong, amerikkalainen poika. Kun ohjelma alkoi, radiosta kuului salaperäisyyttä uhkuva ääni: ”Nyt lähdemme Jackin ja Bettyn mukaan, kun he lähestyvät tarunomaista salaista sisäänkäyntiä norsujen hautausmaalle, jonne on kätketty aarre. Mutta odottakaa – edessäpäin olevalla polulla vaanii vaara.” Mikään ei olisi saanut minua pois sen ohjelman äärestä. Oli aivan kuin olisin itse ollut johtamassa kätketyn kallisarvoisen norsunluuaarteen etsintää.
Toisena ajankohtana ja toisenlaisessa ympäristössä maailman Vapahtaja puhui aarteesta. Vuorisaarnassaan Hän julisti:
”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.
Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta.
Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.”1
Luvattu palkkio ei ollut norsunluuta, kultaa tai hopeaa. Aarre ei myöskään koostunut hehtaareista maata eikä osake- ja arvopaperisalkusta. Mestari puhui rikkauksista, jotka olivat kaikkien ulottuvilla – nimittäin sanoin kuvaamattomasta ilosta täällä ja iankaikkisesta onnesta tämän jälkeen.
Haluaisin antaa teille tänään ne aarrekarttanne kolme osaa, jotka johtavat teidät iankaikkiseen onneenne. Ne ovat:
-
Oppikaa menneestä.
-
Valmistautukaa tulevaisuuteen.
-
Eläkää nykyisyydessä.
Tarkastelkaamme kartan jokaista osaa.
Oppikaa menneestä
Meillä jokaisella on perintö – olipa se saatu pioneeriesivanhemmilta, myöhemmiltä käännynnäisiltä tai muilta, jotka ovat osaltaan muovanneet elämäämme. Tämä perintö tarjoaa uhrauksin ja uskon turvin rakennetun perustan. Meillä on etuoikeus ja velvollisuus rakentaa tälle lujalle ja vakaalle perustalle.
New Era -lehdessä oli vuonna 1974 Karen Nolenin kirjoittama tarina Benjamin Landartista, joka vuonna 1888 oli 15-vuotias ja taitava viulisti. Toisinaan elämä maatilalla Pohjois-Utahissa äidin ja seitsemän sisaruksen kanssa oli Benjaminille haaste, koska hänelle ei jäänyt viulunsa soittamiseen niin paljon aikaa kuin hän olisi halunnut. Joskus äiti pani viulun lukkojen taakse, kunnes Benjamin oli tehnyt kaikki omat työnsä maatilalla – niin suuresti viulunsoitto houkutteli Benjaminia.
Vuoden 1892 lopulla Benjaminia pyydettiin matkustamaan Suolajärven laaksoon esiintymiskokeeseen, jonka perusteella täytettiin paikka territorion orkesterissa. Hänelle se merkitsi unelman toteutumista. Harjoiteltuaan ja rukoiltuaan useita viikkoja hän matkusti maaliskuussa 1893 Suolajärven laaksoon kauan odotettuun koe-esiintymiseen. Kuultuaan Benjaminin soittavan orkesterinjohtaja, herra Dean sanoi hänelle, että hän oli taitavin viulisti, mitä orkesterinjohtaja oli kuullut Denverin länsipuolella. Benjaminia kehotettiin ilmoittautumaan syksyllä Denverissä alkaviin harjoituksiin, ja hän sai kuulla, että hän ansaitsisi riittävästi elättääkseen itsensä ja että palkasta riittäisi vähän lähetettäväksi kotiinkin.
Mutta viikko sen jälkeen kun Benjamin oli kuullut nämä hyvät uutiset, hänen piispansa kutsui hänet toimistoonsa ja kysyi, voisiko hän siirtää orkesterissa soittamista parilla vuodella eteenpäin. Piispa sanoi hänelle, että ennen kuin hän alkaisi ansaita rahaa, hän oli jotakin velkaa Herralle. Sitten piispa pyysi Benjaminia ottamaan vastaan lähetystyökutsun.
Luopuminen mahdollisuudesta soittaa territorion orkesterissa tuntui Benjaminista miltei ylivoimaiselta, mutta hän tiesi myös, mikä hänen päätöksensä olisi. Hän lupasi piispalle, että jos olisi jokin keino hankkia rahat lähetystyöpalveluun, hän ottaisi kutsun vastaan.
Kun Benjamin kertoi kutsusta äidilleen, tämä ilahtui ikihyviksi. Äiti kertoi Benjaminille, että Benjaminin isä oli aina halunnut palvella lähetystyössä mutta oli saanut surmansa ennen tilaisuuden tarjoutumista. Kun he keskustelivat lähetystyön rahoittamisesta, äidin kasvot kuitenkin synkistyivät. Benjamin sanoi äidille, ettei antaisi tämän myydä enää yhtään heidän maataan. Äiti katseli hetken Benjaminia tutkivasti ja sanoi sitten: ”Ben, on yksi tapa, jolla voimme hankkia rahat. Tällä perheellä [on] jotakin, mikä on riittävän arvokas ja minkä avulla sinut voidaan lähettää lähetystyöhön. Sinun täytyy myydä viulusi.”
Kuusi päivää myöhemmin, 23. maaliskuuta 1893, Benjamin kirjoitti päiväkirjaansa: ”Heräsin tänä aamuna ja otin viuluni kotelosta. Koko päivän soitin rakastamaani musiikkia. Kun illalla alkoi hämärtää enkä enää nähnyt soittaa, asetin viulun koteloonsa. Se riittää. Huomenna lähden [lähetystyöhön].”
Neljäkymmentäviisi vuotta myöhemmin, 23. kesäkuuta 1938, Benjamin kirjoitti päiväkirjaansa: ”Suurin päätös, mitä olen koskaan tehnyt elämäni aikana, oli luopua sellaisesta, mitä suuresti rakastan, Jumalan hyväksi, jota rakastan vieläkin enemmän. Hän ei ole koskaan unohtanut tekemääni uhrausta.”2
Oppikaa menneestä.
Valmistautukaa tulevaisuuteen
Me elämme muuttuvassa maailmassa. Tekniikka on muuttanut miltei kaikkia elämämme alueita. Meidän täytyy pysyä ajan tasalla näiden edistysaskeleiden kanssa – näiden mullistavien muutosten kanssa – maailmassa, jollaisesta esivanhempamme eivät koskaan edes haaveilleet.
Muistakaa Herran lupaus: ”Jos te olette valmiita, te ette pelkää.”3 Pelko on edistymisen katkera vihollinen.
Meidän on välttämätöntä valmistautua ja suunnitella, jottemme haaskaisi elämäämme. Ilman tavoitetta ei voi olla todellista menestymistä. Yksi parhaista koskaan kuulemistani menestyksen määritelmistä kuuluu suurin piirtein näin: Menestys on arvokkaan ihanteen asteittain etenevää toteuttamista. Joku on sanonut, että ellei ihmisellä ole tavoitetta, hän saattaa käyttää koko elämänsä kentällä juoksemiseen pääsemättä koskaan yli maaliviivan.
Vuosia sitten eräässä romanttisessa ja lennokkaassa balladissa laulettiin näin: ”Kun toivot, toiveet toteen käy / Toivo siis sä vain, / ei huolen häivää näy.”4 Haluan todeta tässä ja nyt, ettei toivominen todellakaan korvaa perinpohjaista valmistautumista elämän koettelemuksiin. Valmistautuminen on kovaa työtä mutta ehdottoman tärkeää edistymisellemme.
Matkamme kohti tulevaisuutta ei ole tasainen valtatie, joka jatkuu täältä ikuisuuteen. Sen sijaan matkan aikana tulee eteen tienhaaroja ja mutkia, puhumattakaan yllättävistä kuopista tiessä. Meidän täytyy päivittäin rukoilla rakastavaa taivaallista Isäämme, joka haluaa meidän jokaisen onnistuvan elämässä.
Valmistautukaa tulevaisuuteen.
Eläkää nykyisyydessä
Toisinaan me annamme huomisen ympärillä pyörivien ajatustemme viedä liian suuren osan tästä päivästä. Menneestä unelmoiminen ja tulevaisuuden kaipaaminen saattavat tarjota lohtua, mutta ne eivät korvaa nykyisyydessä elämistä. Tämä on mahdollisuuksiemme päivä, ja meidän täytyy tarttua siihen.
Meredith Willsonin musikaalissa The Music Man professori Harold Hill varoitti: ”Jos kerää huomisia tarpeeksi kauan, huomaa keränneensä ison pinon tyhjiä eilisiä.”
Meillä ei ole huomista muisteltavana, ellemme tee jotakin tänään, ja jotta eläisimme tämän päivän täysipainoisimmin, meidän täytyy tehdä sitä, mikä on kaikkein tärkeintä. Älkäämme lykätkö niitä asioita, joilla on eniten merkitystä.
Muistan lukeneeni kertomuksen miehestä, joka pian vaimonsa kuoleman jälkeen avasi vaimonsa pukeutumispöydän laatikon ja löysi sieltä vaatekappaleen, jonka vaimo oli ostanut, kun he olivat yhdeksän vuotta aikaisemmin käyneet Yhdysvaltain itäosissa. Vaimo ei ollut käyttänyt vaatetta vaan oli säästänyt sitä jotakin erityistä tilaisuutta varten. Nyt sitä tilaisuutta ei tietenkään enää koskaan tulisi.
Kertoessaan tästä kokemuksesta eräälle ystävälle tämä vaimonsa menettänyt mies sanoi: ”Älä säästä jotakin vain erityistä tilaisuutta varten. Jokainen päivä elämässäsi on erityinen tilaisuus.”
Myöhemmin tuo ystävä kertoi niiden sanojen muuttaneen hänen elämänsä. Ne auttoivat häntä niin, että hän lakkasi lykkäämästä tuonnemmaksi sitä, mikä oli hänelle kaikkein tärkeintä. Hän kertoi: ”Nykyään vietän enemmän aikaa perheeni kanssa. Käytän kristallilaseja joka päivä. Menen uusissa vaatteissa ruokakauppaan, jos minusta tuntuu siltä. Sanat ’joskus’ ja ’jonakin päivänä’ ovat häviämässä sanavarastostani. Nykyään varaan aikaa pitää yhteyttä sukulaisiini ja lähimpiin ystäviini. Olen soittanut vanhoille ystäville sopiakseni menneet riidat. Kerron perheeni jäsenille, kuinka paljon rakastan heitä. Yritän olla lykkäämättä tai siirtämättä tuonnemmaksi mitään sellaista, mikä voisi tuoda elämäämme naurua ja iloa. Ja joka aamu sanon itselleni, että tästä päivästä voi tulla ainutlaatuinen. Jokainen päivä, jokainen tunti, jokainen minuutti on ainutlaatuinen.”
Loistavan esimerkin tästä viisaudesta kertoi Arthur Gordon monia vuosia sitten eräässä valtakunnallisessa aikakauslehdessä. Hän kirjoitti:
”Kun olin noin kolmetoista ja veljeni kymmenen, isä oli luvannut viedä meidät sirkukseen. Mutta lounasaikaan tuli puhelinsoitto: hänen pitäisi hoitaa joitakin kiireisiä liikeasioita kaupungissa. Me valmistauduimme kokemaan pettymyksen. Sitten kuulimme hänen sanovan [puhelimeen]: ’Ei, en voi tulla tänään. Asian on pakko odottaa.’
Kun hän tuli takaisin ruokapöytään, äiti hymyili. ’Kyllähän sirkus tulee tänne toisenkin kerran.’
’Tiedän’, isä sanoi. ’Mutta lapsuus ei.’”5
Vanhin Monte J. Brough, entinen seitsemänkymmenen koorumin jäsen, on kertonut eräästä kesästä lapsuudenkodissaan Randolphissa Utahissa, jolloin hän ja hänen nuorempi veljensä Max päättivät rakentaa suureen takapihalla olevaan puuhun majan. He tekivät suunnitelmia elämänsä mahtavimman luomuksen rakentamiseksi. He keräsivät rakennustarvikkeita joka puolelta ympäristöstä ja raahasivat ne ylös siihen kohtaan puuta, jossa kaksi oksaa tarjosi ihanteellisen paikan majalle. Se oli rankkaa, ja he odottivat innolla työn valmistumista. Mielikuva valmiista majasta antoi heille valtavan motivaation saattaa rakennushanke päätökseen.
He työskentelivät koko kesän, ja vihdoin syksyllä juuri ennen koulun alkua heidän majansa oli valmis. Vanhin Brough kertoi, ettei hän koskaan unohda niitä ilon ja tyytyväisyyden tunteita, joita he tunsivat, kun he vihdoinkin saattoivat nauttia työnsä tuloksista. He istuivat puussa olevassa majassa, katselivat ympärilleen muutaman minuutin, kiipesivät alas puusta – eivätkä koskaan palanneet majaan. Valmiiksi saatu hanke – niin mahtava kuin se olikin – ei voinut pitää yllä heidän mielenkiintoaan edes yhtä päivää. Toisin sanoen heidän kokemaansa kestävää tyydytystä ja mielihyvää ei tuonutkaan valmiiksi saatu maja vaan suunnittelemisen, tarvikkeiden keräämisen, rakentamisen ja työskentelemisen prosessi.
Nauttikaamme elämästä eläessämme sitä ja – vanhin Broughin ja hänen veljensä Maxin tavoin – löytäkäämme iloa matkasta.
Älkää lykätkö
Vanha sanonta ”älä jätä huomiseen sitä, minkä voit tehdä tänään” on kaksin verroin tärkeämpi, kun kysymyksessä on rakkautemme ja kiintymyksemme ilmaiseminen – niin sanoin kuin teoinkin – perheenjäseniä ja ystäviä kohtaan. Kirjailija Harriet Beecher Stowe on sanonut: ”Katkerimpia kyyneliä haudoilla on vuodatettu sanomatta jääneiden sanojen ja tekemättä jääneiden tekojen vuoksi.”6
Runoilija puki sanoiksi surun iäksi menetetyistä mahdollisuuksista. Lainaan siitä osan:
Mulla kulman takana ystävä on,
vaikka kaupunki on miltei loputon.
Silti päiviä vierii ja viikkojakin,
pian mennyt on koko vuosikin
näkemättä vanhaa ystävää.
Eteenpäin yhä elämä kiirehtää. – –
Tulee, ohitse menee taas huominen
välimatkaamme yhä vain kasvattaen.
Kulman takana! Silti kaukana niin – –.
Sitten ystävän kuolleen ilmoitettiin.
Saamme lopulta mukaan ansion,
kulman takaa kun ystävä lähtenyt on.7
Tuon runon ajatuksen hengessä päätin muutama vuosi sitten, etten enää lykkäisi käyntiä erään rakkaan ystävän luona, jota en ollut tavannut vuosikausiin. Minulla oli ollut tarkoitus käydä hänen luonaan Kaliforniassa, mutta en vain ollut saanut sitä aikaan.
Bob Biggers ja minä tapasimme palvellessamme kumpikin Yhdysvaltain laivaston koulutuskeskuksen henkilöstöosastolla San Diegossa Kaliforniassa vähän ennen toisen maailmansodan päättymistä. Olimme alusta saakka hyvät ystävät. Hän kävi Salt Lake Cityssä kerran ennen naimisiinmenoaan, ja siitä saakka kun vuonna 1946 vapauduin laivastosta, olemme pysyneet ystävinä kirjeiden välityksellä. Vaimoni Frances ja minä olemme joka vuosi lähettäneet hänelle ja hänen vaimolleen Gracelle joulukortin, kuten hekin meille.
Vihdoin vuoden 2002 tammikuun alussa sovitin aikatauluuni vierailun vaarnakonferenssissa Whittierissä Kaliforniassa, missä Biggersit asuvat. Soitin ystävälleni Bobille, joka oli silloin 80-vuotias, ja sovin, että Frances ja minä tapaisimme hänet ja Gracen, jotta voisimme muistella menneitä.
Meillä oli ihastuttava tapaaminen. Otin mukaani valokuvia siltä ajalta, kun olimme yhdessä laivastossa yli 55 vuotta aiemmin. Kävimme kuvista läpi miehiä, joita tunsimme, ja kerroimme parhaamme mukaan toisillemme uusimpia tietoja heidän tilanteestaan. Vaikka Bob ei ole kirkkomme jäsen, hän muisti käyneensä kanssani sakramenttikokouksessa silloin kauan sitten, kun meidät oli määrätty San Diegoon.
Kun Frances ja minä olimme sanomassa jäähyväisiä Bobille ja Gracelle, tunsin suunnatonta rauhan ja ilon tunnetta siitä, että olin vihdoinkin saanut järjestettyä niin, että tapasin jälleen ystävän, jota olin vuosien mittaan kaukaa pitänyt rakkaassa muistossa.
Jonakin päivänä meiltä jokaiselta loppuvat huomiset. Älkäämme lykätkö tuonnemmaksi sitä, mikä on tärkeintä.
Eläkää nykyisyydessä.
Aarrekarttanne on nyt koottu: Oppikaa menneestä. Valmistautukaa tulevaisuuteen. Eläkää nykyisyydessä.
Päätän siihen, mistä aloitin, Herramme ja Vapahtajamme sanoihin:
”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.
Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta.
Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.”8