Kotejamme, perheitämme
Kuinka opimme olemaan onnellisia
Perestroikan aikaan elämä oli tavattoman kovaa, ja perheemme oli hajoamassa. Sitten tapasimme lähetyssaarnaajat, ja hiljalleen aloimme eheytyä.
Olin aina luullut, että perheemme on vahva. Kolme poikaamme ja kaksi tytärtämme olivat tavallisia lapsia, ja meillä oli heidän kanssaan tavallisia ongelmia. Joskus kun he käyttäytyivät huonosti, minä suutuin. Myöhemmin ajattelin aina itsekseni: ”Miksi suutuit heille niin kovasti?”
En tiennyt silloin, että Venäjällä oli alkamassa perestroika – poliittisen ja taloudellisen muutoksen aikakausi. En tiennyt, että tavarat katoaisivat kaikkien kauppojen hyllyiltä, että emme saisi palkkaa kuukausiin ja myöhemmin vuosiin. Elämästä tuli hyvin vaikeaa. Jouduimme kamppailemaan, ja mieheni ja minä olimme avioeron partaalla. Huumeiden käyttö yleistyi epidemian tavoin, ja yksi pojistamme alkoi käyttää niitä. Tuntui siltä kuin aurinko ei olisi enää paistanut ikkunoistamme sisään. En tiennyt, ketä rukoilla, mutta pyysin silti Jumalalta apua. Taistelimme kaikin voimin, ja vähä vähältä vedimme itsemme ylös tuosta suosta.
Kesällä 1998 lähetyssaarnaajat löysivät meidät. Elämässämme tapahtui täyskäännös alkaessamme kulkea uuteen suuntaan. Viiden vuoden kuluessa olimme käyneet temppelissä ja meidät oli sinetöity perheenä iankaikkisuudeksi.
Kun keskimmäinen poikamme palveli kokoaikaisessa lähetystyössä Tšekin tasavallassa, hän kirjoitti meille joka kirjeessä: ”Pysykää lujina ja uskollisina. Yhdessä me olemme onnellisin perhe.” Jopa ystävilläni oli tapana sanoa minulle, että olen varmasti maailman onnellisin nainen, koska minulla on niin monta lasta ja lastenlasta ja koska tiedän, ettei yksinäisyys koskaan piinaa minua.
Katsellessani taaksepäin ymmärrän, että niiden ihmisten tavoin, jotka kuulivat kuningas Benjaminia, meidänkin perheemme koki voimallisen muutoksen sydämessään tullen Kristuksen lapsiksi (ks. Moosia 5:7). Minulle muutos oli valtaisa. Ennen kuin minusta tuli myöhempien aikojen pyhä, sydämeni ja sieluni valtasi sietämätön murhe, kun ajattelin kuolemaa. Tarvitsin jokaisen voimanrippeeni karkottaakseni nuo ajatukset mielestäni. Nyt sielussani on rauha.
Olen oppinut, että onni tulee eri muodoissa. Sen voi löytää synkimmistäkin ukkospilvistä tai kun maa on kuihtumassa kuumuuteen. Se on myös lämpimissä auringon säteissä keskellä kaatosadetta. Se on kevään ensimmäisessä vihreässä lehdessä, joka pilkistää esiin poppelipuun raottuvasta silmusta. Se on pienessä valkoisessa terälehdessä, joka ponnistaa esiin omenapuun oksasta. Se on tuhansien tuikkivien tähtien täyttämän yötaivaan pimeydessä. Se on rakkaan ihmisen hellässä katseessa. Se näkyy perhevalokuvien kirkkaissa silmissä.
Koen onnea myös silloin kun teen jotakin hyvää jollekulle toiselle. On kuin sieluani lämmitettäisiin lempeällä liekillä, kun rukoilen taivaallista Isäämme. Joskus kun luulen haluavani jotakin lisää, muistan, että minun pitää oppia arvostamaan sitä, mitä minulla on – Herra itse on antanut minulle sen kaiken.
Vasemmalla: valokuva Šmakovan perheen luvalla; oikealla: valokuvakuvitus Steve Bunderson