Paras on vielä edessäpäin
Brigham Youngin yliopiston hartaustilaisuudessa 13. tammikuuta 2009 pidetystä puheesta. Koko puheen teksti englanniksi on osoitteessa http://speeches.byu.edu.
Katsokaa eteenpäin ja muistakaa, että usko tähtää aina tulevaisuuteen.
Uuden vuoden alku on perinteisesti aikaa arvioida elämäämme ja katsoa, minne olemme menossa verrattuna siihen, missä olemme olleet. En halua puhua uudenvuoden päätöksistä, mutta haluan puhua menneestä ja tulevasta pitäen katseeni kiinnittyneenä kaikenlaisiin siirtymän tai muutoksen aikoihin elämässämme – ja niitä hetkiä tulee lähes joka päivä.
Tämän esityksen pyhien kirjoitusten teemaksi olen valinnut kohdan Luuk. 17:32, jossa Vapahtaja varoittaa: ”Muistakaa Lootin vaimoa!” Mitä Hän tarkoitti tuollaisella arvoituksellisella pikku lauseella? Saadaksemme sen selville meidän pitää tehdä kuten Hän ehdotti: Muistakaamme, kuka oli Lootin vaimo.
Kertomus on tietenkin peräisin Sodoman ja Gomorran ajoilta, jolloin Herra oli saanut tarpeekseen ihmisten pahuudesta ja käski Lootia ja hänen perhettään pakenemaan, koska nuo kaupungit hävitettäisiin pian. ”Pakene henkesi edestä!” Herra sanoi. ”Älä katso taaksesi – – . Pakene vuoristoon, muuten olet mennyttä.” (1. Moos. 19:17, kursivointi lisätty.)
Loot ja hänen perheensä eivät totelleet heti vaan joutuivat neuvottelemaan pitkään, mutta lopulta he lähtivät kaupungista aivan viime hetkellä. Pyhissä kirjoituksissa meille kerrotaan, mitä tapahtui heidän pakoaan seuraavan aamun sarastaessa:
”Herra antoi sataa taivaasta tulta ja tulikiveä Sodoman ja Gomorran päälle.
Hän tuhosi nämä kaupungit.” (1. Moos. 19:24–25.)
Aiheeni tulee seuraavassa jakeessa. Vaikka Herran käsky – ”älä katso taaksesi” – kaikui epäilemättä selkeästi Lootin vaimon korvissa, hän aikakirjan mukaan ”katsoi taakseen ja muuttui suolapatsaaksi” (jae 26).
Mitä väärää Lootin vaimo sitten teki? Historian tuntijana olen pohtinut sitä ja tarjoan osittaisen vastauksen. Itse asiassa Lootin vaimo teki väärin siinä, että hän ei ainoastaan katsonut taakseen, vaan halusi sydämessään palata takaisin. Näyttäisi siltä, että jo ennen kuin hän oli kaupungin rajojen ulkopuolella, hän kaipasi jo sitä, mitä Sodoma ja Gomorra olivat hänelle tarjonneet. Kuten vanhin Neal A. Maxwell (1926–2004) kahdentoista apostolin koorumista kerran sanoi, sellaiset ihmiset tietävät, että heidän varsinaisen asuntonsa pitäisi olla Siionissa, mutta he toivovat silti voivansa pitää kesämökin Babylonissa.1
On mahdollista, että Lootin vaimo katsoi taakseen tuntien kaunaa Herraa kohtaan siitä, mitä Herra pyysi häntä jättämään taakseen. Tiedämme varmasti, että Laman ja Lemuel kantoivat kaunaa, kun Lehiä ja hänen perhettään käskettiin lähtemään Jerusalemista. Kyse ei ole siis vain siitä, että Lootin vaimo katsoi taakseen. Hän katsoi taakseen kaivaten. Lyhyesti sanottuna hänen kiintymyksensä menneeseen oli voimakkaampi kuin hänen luottamuksensa tulevaisuuteen. Se oli ilmeisesti ainakin osa hänen syntiään.
Usko tähtää tulevaisuuteen
Kun uusi vuosi alkaa ja yritämme käyttää hyödyksemme sopivaa näkemystä siitä, mitä aiemmin on tapahtunut, pyydän hartaasti, ettette haudo nyt jo mennyttä aikaa ettekä haikaile turhaan eilisiä, niin hyviä kuin nuo eiliset ovat ehkä saattaneetkin olla. Menneisyydestä on määrä oppia mutta siellä ei pidä elää. Katsomme taakse saadaksemme itsellemme kokemusten hehkuvan hiilloksen mutta emme niiden tuhkaa. Ja kun olemme oppineet, mitä meidän on tarpeen oppia, ja ottaneet mukaamme parhaan siitä, mitä olemme kokeneet, sen jälkeen katsomme eteenpäin ja muistamme, että usko tähtää aina tulevaisuuteen. Usko liittyy aina siunauksiin ja totuuksiin ja tapahtumiin, jotka vielä odottavat toteutumistaan elämässämme.
Niinpä teologisempi tapa puhua Lootin vaimosta on sanoa, ettei hänellä ollut uskoa. Hän epäili Herran kykyä antaa hänelle jotakin parempaa kuin hänellä jo oli. Ilmeisesti hän ajatteli, ettei mikään edessä oleva voisi mitenkään olla niin hyvää kuin se, mitä hän oli jättämässä taakseen.
Joitakin Lootin vaimon synneistä olivat kaipaus palata maailmaan, jossa ei voi elää nykyhetkeä, olla jatkuvasti tyytymätön nykyisiin olosuhteisiin ja nähdä tulevaisuus vain kolkkona sekä hukata tämä hetki ja huominen, koska on niin kiinni menneessä ja eilisessä.
Tarkasteltuaan varhaisvuosiensa etuoikeutettua ja antoisaa elämää – perintöoikeuttaan, kasvatustaan ja asemaansa juutalaisessa yhteisössä – apostoli Paavali sanoo filippiläisille, että se kaikki oli ”roskaa” verrattuna hänen kääntymykseensä kristinuskoon. Hän sanoo tähän tapaan: ”Olen lakannut ylistämästä ’vanhoja hyviä aikoja’ ja nyt odotan innokkaana tulevaisuutta ’ja pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen’” (ks. Fil. 3:7–12). Sitten tulevat nämä jakeet:
”Jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä.
Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.” (Fil. 3:13–14.)
Paavali ei ole Lootin vaimon kaltainen. Hän ei katso taakse Sodomaan ja Gomorraan. Paavali tietää, että kaukana tulevaisuudessa, edessäpäin, siellä minne taivas meidät sitten viekin, me saavutamme ”voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.”
Antakaa anteeksi ja unohtakaa
Monissa meissä on jotakin, mikä ei kykene antamaan anteeksi ja unohtamaan etenkään aiempia erheitä elämässä – joko omia erheitämme tai muiden erheitä. Se ei ole hyvä asia. Se ei ole kristillistä. Se on täysin vastoin Kristuksen sovituksen suuruutta ja majesteettisuutta. Aiempiin erheisiin sidoksissa oleminen on pahimmanlaatuista piehtarointia menneisyydessä, mikä meitä on kutsuttu lopettamaan ja jättämään taakse.
Kuulin kerran nuoresta miehestä, joka oli monet vuodet enemmän tai vähemmän kaikenlaisen vitsailun kohteena koulussaan. Hänessä oli joitakin heikkouksia, ja hänen ikätoveriensa oli helppo kiusata häntä. Myöhemmin elämässään hän muutti pois paikkakunnalta. Lopulta hän meni armeijaan ja siellä hän koki onnistumisia hankkiessaan koulutuksen ja yleensäkin jättäessään menneisyyden taakseen. Ennen kaikkea hän löysi, kuten monet armeijassa ollessaan, kirkon kauneuden ja majesteettisuuden. Hänestä tuli aktiivinen ja onnellinen kirkossa.
Sitten monta vuotta myöhemmin hän palasi nuoruutensa kotikaupunkiin. Suurin osa hänen sukupolvestaan oli muuttanut pois mutta eivät kaikki. Kun hän palasi sinne melko menestyneenä ja täysin uudestisyntyneenä, niin sama vanha ajattelutapa, joka oli vallinnut siellä aiemmin, nähtävästi odotti hänen paluutaan. Kotikaupunkinsa ihmisille hän oli yhä sama vanha ”se-ja-se” – muistattehan sen kaverin, jolla oli se ongelma, se omituisuus, se outo tapa ja joka teki sitä ja sitä. Ja eikö se kaikki ollutkin kerrassaan hupaisaa?
Vähä vähältä tämän miehen Paavalin kaltainen pyrkimys jättää se, mikä on takanapäin, ja tarttua palkintoon, jonka Jumala oli asettanut hänen eteensä, vähitellen heikkeni, kunnes hän kuoli suunnilleen samassa tilanteessa kuin oli elänyt nuoruudessaan. Hän kulki täyden ympyrän: hän oli jälleen epäaktiivinen ja onneton ja uusien vitsien kohde. Silti hän oli saanut kokea keski-iässä yhden valoisan, hienon ajan, jolloin hän oli kyennyt kohoamaan menneisyytensä yläpuolelle ja näkemään todella, kuka hän oli ja mitä hänestä voisi tulla. Oli todella ikävää ja surullista, että hänen ympärillään oli jälleen kokonainen joukko Lootin vaimoja, jotka ajattelivat, että hänen menneisyytensä oli kiinnostavampi kuin hänen tulevaisuutensa. He onnistuivat viemään hänen ulottuviltaan sen, minkä Kristus oli tuonut hänen ulottuvilleen. Ja hän kuoli surullisena, vaikkakin ilman omaa syytään.
Sellaista tapahtuu myös avioliitossa ja muissa ihmissuhteissa. En kykene kertomaan teille niiden avioparien lukumäärää, joita olen neuvonut ja jotka syvästi loukattuina tai jopa vain hyvin stressaantuneina kaivautuvat yhä kauemmas menneeseen löytääkseen vieläkin suuremman tiilen heitettäväksi avioliittonsa ”kärsittyjen vääryyksien” ikkunan läpi. Kun jokin on ollutta ja mennyttä, kun siitä on tehty parannus niin täydellisesti kuin suinkin mahdollista, kun elämä on sujunut niin kuin pitää ja sen jälkeen on tapahtunut paljon muita ihanan hyviä asioita, ei ole oikein palata ja avata joitakin ikivanhoja haavoja, joiden parantamiseksi itse Jumalan Poika kuoli.
Antakaa ihmisten tehdä parannus. Antakaa ihmisten kehittyä. Uskokaa, että ihmiset voivat muuttua ja tulla paremmiksi. Onko se uskoa? Kyllä! Onko se toivoa? Kyllä! Onko se rakkautta? Kyllä! Ennen kaikkea se on rakkautta, Kristuksen puhdasta rakkautta. Jos jotakin on haudattu menneisyyteen, antakaa sen pysyä haudattuna. Älkää jatkuvasti palatko pienen hiekkaämpärinne ja rantalapionne kanssa kaivamaan sitä ylös, heiluttamaan sitä puolelta toiselle ja heittämään sillä sitten jotakuta sanoen: ”Hei! Muistatko tämän?” Pläts!
Arvatkaapa mitä? Se johtaa luultavasti siihen, että teidän kaatopaikaltanne kaivetaan esiin jokin ikävä murunen ja saatte vastaukseksi: ”Muistanpa hyvinkin. Muistatkos sinä tämän?” Pläts.
Eikä aikaakaan, kun tuo loanheitto tekee jokaisesta likaisen ja mutaisen ja onnettoman ja loukkaantuneen, kun meidän taivaallinen Isämme pyytää meiltä puhtautta ja ystävällisyyttä ja onnellisuutta ja parantamista.
Sellainen rypeminen menneessä elämässä, erheet mukaan lukien, ei kerta kaikkiaan ole oikein! Se ei ole Jeesuksen Kristuksen evankeliumia. Jollakin tapaa se on pahempaa kuin se, mitä Lootin vaimo teki, koska hän sentään tuhosi vain itsensä. Kun kyseessä ovat avioliitto ja perhe, seurakunnat, asunnot ja naapurustot, voimme päätyä tuhoamaan hyvin monia muitakin.
Ehkäpä tämän uuden vuoden alussa meiltä ei vaadita enempää kuin että teemme siten kuin Herra itse sanoi tekevänsä: ”Se, joka on tehnyt parannuksen synneistään, se saa anteeksi, enkä minä, Herra, muista niitä enää” (OL 58:42).
Ehtona on tietenkin, että parannuksen on oltava vilpitön, mutta silloin kun se on ja kun aidosti pyritään edistymään, me syyllistymme suurempaan syntiin, jos jatkuvasti muistamme ja muistelemme ja muistuttelemme yhä uudelleen jotakuta hänen aiemmista erheistään – ja saattaa olla, että tuo joku olemme me itse. Osaamme olla hyvin ankaria itsellemme – usein paljon ankarampia kuin muille!
Haudatkaamme siis Mormonin kirjan antinefilehiläisten tavoin sota-aseemme ja antakaamme niiden pysyä haudattuina (ks. Alma 24). Antakaamme anteeksi ja tehkäämme sitä, mikä on joskus vaikeampaa kuin anteeksianto: unohtakaamme. Ja kun se tulee mieleemme uudelleen, unohtakaamme se uudelleen.
Paras on vielä edessäpäin
Voitte muistaa juuri sen verran, että vältätte erheen toistamisen, mutta heittäkää sitten kaikki muu roskana pois, kuten Paavali sanoi filippiläisille. Karkottakaa mielestänne tuhoisa ja pitäkää se sieltä poissa, kunnes Kristuksen sovituksen kauneus on paljastanut teille kirkkaan tulevaisuutenne ja perheenne, ystävienne ja lähimmäistenne kirkkaan tulevaisuuden. Jumala ei välitä läheskään niin paljon siitä, missä olette olleet, kuin siitä, missä olette nyt ja minne olette halukkaita Hänen avullaan menemään. Sitä Lootin vaimo ei tajunnut – eivätkä sitä tajunneet Laman ja Lemuel eikä suuri joukko muitakaan ihmisiä pyhissä kirjoituksissa.
Se on tärkeä asia harkittavaksi uuden vuoden alkaessa – ja jokaisen päivän pitäisi olla uuden vuoden ja uuden elämän alku. Sellainen on uskon, parannuksen ja Jeesuksen Kristuksen evankeliumin ihme.
Runoilija Robert Browning on kirjoittanut:
Tule vanhaksi vierelläin!
Paras on vielä edessäpäin,
elämän ehtoo, jota varten alku luotiin.
On aikamme kädessä sen,
joka lausuu: ”Tein kaikkeuden.
Nuoruus nähdä suo puolet vain, Häneen luottaen näe pelotta kaikki, mitä suotiin!”2
Joku teistä saattaa miettiä: Onko minulla mitään tulevaisuutta? Mitä uusi vuosi tai uusi lukukausi, uusi pääaine tai uusi romanssi, uusi työ tai uusi koti tuo mukanaan? Olenko turvassa? Onko elämä lujalla pohjalla? Voinko luottaa Herraan ja tulevaisuuteen? Vai olisiko parempi katsoa taakse, mennä takaisin, jäädä menneeseen?
Kaikille sellaisille jokaisessa sukupolvessa minä huudahdan: ”Muistakaa Lootin vaimoa.” Usko on tulevaisuutta varten. Usko rakentaa menneelle mutta ei koskaan halua jäädä sinne. Usko luottaa siihen, että Jumala on varannut suuria meille jokaiselle ja että Kristus on todellakin kaiken ”meitä odottavan hyvän ylipappi” (Hepr. 9:11).
Pitäkää katseenne unelmissanne, olivatpa ne kuinka etäisiä ja kaukaisia hyvänsä. Eläkää niin, että näette parannuksen ja anteeksiannon, luottamuksen ja jumalallisen rakkauden ihmeiden muuttavan elämäänne tänään, huomenna ja ainiaaksi. Se on uudenvuoden lupaus, jonka pyydän teitä pitämään.
Paavali on opettanut: ”Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.”
Valokuvakuvitus Matthew Reier
Kuvitus Paul Mann