Minulla ei ollut temppelisuositusta

Anne-Mette Howland, Utah, USA

Kun olin 17-vuotias, halusin kovasti nähdä myöhempien aikojen pyhien temppelin. Asuin perheeni kanssa Tanskassa, missä ei silloin ollut temppeliä. Tanskassa asuvia pyhiä lähinnä olevat temppelit olivat Sveitsissä ja Englannissa. Minulla ei ollut ketään tuttuja noissa maissa, joten ei tullut kysymykseenkään, että matkustaisin itsekseni kumpaankaan maahan.

Koska minulla kuitenkin oli sukulaisia Utahissa, päätin säästää rahaa, niin että voisin käydä siellä ja mennä kasteille kuolleiden puolesta Suolajärven temppelissä. Kirjoitin tädilleni ja serkuilleni Utahiin saadakseni tietää, voisinko tulla käymään. He olivat innoissaan kuullessaan suunnitelmistani.

Vuotta myöhemmin olin viimein säästänyt riittävästi rahaa kauan odotettuun matkaani. Muutama päivä sen jälkeen kun olin saapunut Utahiin, tätini vei minut Suolajärven temppelin luo. Olin haltioissani nähdessäni sen omin silmin ja innokas menemään kasteille kuolleiden puolesta. Kun menin etuovelle, temppelivirkailija pyysi kuitenkin nähdä temppelisuositukseni. Kukaan ei ollut koskaan kertonut minulle temppelisuosituksesta! Virkailija selitti ystävällisesti, mikä temppelisuositus on, ja kertoi minulle, että voisin saada sen piispaltani.

Menetin toivoni. Minun olisi tyydyttävä käyntiini sukulaisten luona ja katsomaan temppeliä ulkopuolelta.

Seuraavan sunnuntain paasto- ja todistuskokouksessa tunsin tarvetta lausua todistukseni ja kertoa seurakunnalle, kuinka siunattuja he olivat eläessään niin lähellä temppeliä. Sanoin myös, että minusta olisi ollut ihanaa mennä sisälle mutta en voinut, koska minulla ei ollut suositusta, vaikka minua oli aina opetettu elämään kelvollisesti. Päätin todistukseni kannustamalla jäseniä käymään temppelissä mahdollisimman usein.

Kirkon jälkeen sukulaisteni piispa tuli luokseni ja sanoi, että hän yrittäisi auttaa minua saamaan temppelisuosituksen, ja sovimme puhuttelusta. Puhuttelun aikana hän kysyi minulta, puhuuko piispani englantia. Vastasin, ettei puhu. Hän sanoi: ”Enkä minä puhu tanskaa.” Menetin jälleen toivoni.

Mutta piispa sanoi: ”Olet tullut näin pitkälle. Ei anneta ihan vielä periksi. Tiedän, että Herra auttaa meitä. Meillä täytyy vain olla uskoa.”

Sitten hän kysyi piispani puhelinnumeroa Tanskassa, ja se sattui olemaan minulla mukana. Yllätyin kuullessani piispani pojan vastaavan puhelimeen. Hän kertoi minulle, että hän oli juuri palannut lähetystyöstä Englannista. Kun kerroin sen amerikkalaiselle piispalle, hän sanoi: ”Erinomaista. Hän voi toimia tulkkinamme.”

Pian me kaikki neljä puhuimme puhelimessa – piispani piti minulle suosituspuhuttelun hänen poikansa tulkatessa sen amerikkalaiselle piispalle. Ennen pitkää minulla oli temppelisuositus ja saatoin viimeinkin päästä temppeliin! En kykene pukemaan sanoiksi iloa, jota tunsin tietäessäni, että Herra oli avannut minulle tien.

Myöhemmin solmin temppelissä avioliiton, ja meitä on siunattu neljällä hienolla lapsella. Olen hyvin kiitollinen siitä, että taivaallinen Isä on antanut meille temppeleitä, ja olen kiitollinen tietäessäni, että minut on sinetöity perheeseeni ja että jos me elämme vanhurskaasti, me voimme olla yhdessä ikuisesti.