Koti-ikäväni helpotti
Sue Hirase, Utah, USA
Aloitin yliopisto-opinnot 18-vuotiaana. Jonkin ajan kuluttua siirryin kuitenkin toiseen yliopistoon ja vaihdoin pääainettani. Uusi yliopistoni oli vain parin tunnin matkan päässä kotoani, mutta tunsin kauheaa koti-ikävää ja masennusta ja halusin luovuttaa ja palata perheeni luo. Tiesin kuitenkin, että jos tekisin niin, hylkäisin mahdollisuuteni saada yliopistotutkinto.
Yhtenä viikonloppuna pian lukuvuoden alettua kaikki asuintoverini lähtivät käymään kotona. Tiesin, että jos minäkin lähtisin kotiin, en enää palaisi. En voinut edes soittaa ja puhua perheeni kanssa, koska pelkäsin, että murtuisin enkä pystyisi keskittymään opintoihini. Olin rukoillut voimaa voittaa koti-ikäväni, mutta nyt rukoilin tietääkseni, pitäisikö minun edes jatkaa opintojani ja tutkinnon suorittamista.
Kun varhain tuona sunnuntaiaamuna kävelin hitaasti halki hiljaisen kampuksen matkallani kirkkoon, mietin, kuinka voisin jäädä opiskelemaan, kun kaipasin niin syvästi kotiani ja perhettäni enkä kyennyt pääsemään yksinäisyydentunteestani. Mutta mitä tekisin, jos jättäisin opintoni?
Kun saavuin seurakuntakeskukseen, edellinen seurakunta oli juuri lähtenyt kappelista. Menin sisään toivoen, että saisin rukoilla hetken rauhassa johdatusta. Kun löysin paikan johon istua ja kun siirryin hitaasti puiselle penkkiriville, huomasin edellisen sakramenttikokouksen painetun ohjelman. Taitetun paperin etusivulla olivat seuraavat sanat: ”Kenties kaiken koulutuksen arvokkain tulos on kyky saada ihminen tekemään asioita, joita hänen on tehtävä, silloin kun ne on tehtävä, pitipä hän siitä tai ei.”1
Herra oli vastannut rukouksiini hyvin yksinkertaisella tavalla, mutta minun oli myönnettävä, että vastaus se silti oli.
Varsin pian tuon sunnuntain jälkeen yksinäisyyteni ja masentuneisuuteni hävisivät. Sen ansiosta nautin jäljellä olevista opiskeluvuosistani. Noudattamalla Hengen kehotuksia sain tutkinnon, elinikäisiä ystäviä ja vahvemman todistuksen.
Nyt yli 25 vuotta myöhemmin muistan yhä tuon vastauksen rukoukseeni ja käytän noita samoja sanoja tuosta sakramenttikokousohjelmasta sitouttaakseni itseni vaikeisiin tehtäviin. Olen kertonut kokemuksestani läheisille ystäville ja sukulaisille siinä toivossa, että hekin saisivat voimaa vaikeina aikoina.
Tiedän, että Herra välittää tunteistamme ja jokapäiväisistä valinnoistamme, ja tiedän, että Hän vastaa vilpittömiin rukouksiimme.