Paras jouluni
Morten Sønderskov, Tanska
Yhtenä vuonna ollessani lapsi äiti sairastui joulukuussa vakavasti. Lääkkeet, joita hän käytti, väsyttivät häntä kovin, ja hän nukkui noin 18 tuntia vuorokaudessa.
Koska äiti oli yksinhuoltaja, isosiskoni ja minä yritimme hoitaa kotia parhaamme mukaan, mutta olimme pieniä eikä meillä ollut kokemusta emmekä onnistuneet kovin hyvin. Kun äidin sairastumisesta oli kulunut useita päiviä, etsimme jotakin syötävää. Keittiön kaappeja penkoessamme ovikello soi.
Eräs seurakuntamme sisarista oli kuistilla ateria mukanaan. Hän ei ollut tiennyt tarpeestamme, mutta siinä hän kuitenkin oli aterian kanssa. Hän kysyi, kuinka pitkään äitimme oli ollut sairaana ja kuinka olimme pärjänneet niin pitkään keskenämme. Vakuutimme hänelle, että pärjäsimme parhaamme mukaan, mutta olimme kiitollisia, kun hän ystävällisesti jakoi aterian kanssamme.
Kun tämä sisar lähti kodistamme, hän soitti Apuyhdistyksen johtajalle ja kertoi tälle perheemme tilanteesta. Seuraavana päivänä ja monena päivänä sen jälkeen seurakuntalaiset toivat aterioita kotiimme. Olimme hyvin kiitollisia! Sen, mitä emme syöneet saman tien, laitoimme pakastimeen, ja seurakuntamme ystävällisyyden ansiosta perheellämme oli enemmän kuin tarpeeksi syötävää seuraavien kolmen kuukauden ajan. Muiden osoittama ystävällisyys ei kuitenkaan päättynyt siihen.
Joulu oli lähestymässä ja äiti oli hitaasti toipumassa, mutta hän ei ollut entisellään. Enoni tuli kotiimme Kööpenhaminasta, joka on noin 65 kilometrin päässä, auttamaan jouluvalmisteluissa. Hän teki auliisti kaiken voitavansa ja järjesti joulukuusen ja ruokaa perheemme joulunviettoa varten. Lisäksi hän osti muutamia lahjoja siskolleni ja minulle. Me puolestamme olimme ostaneet muutamia vaatimattomia lahjoja äidille ja enolle. Tiesimme, että meillä oli paljon kiitollisuuden aihetta, mutta lapsina tunsimme yhä hienoista pettymystä siitä, millainen joulu tästä oli tulossa.
Jouluaattona ovikellomme soi. Katsoin ikkunasta, mutten nähnyt ketään. Päättelin, että kyse oli varmaankin kepposesta, mutta sisko käski minun avata oven joka tapauksessa. Kuistillamme oli iso kori, jossa oli ruokaa ja muita perustarpeita sekä leluja. Olimme varmoja siitä, että se oli tuotu väärään taloon. Menimme naapuritaloon kysymään, olisiko korin pitänyt tulla heidän kotiinsa, mutta he eivät olleet kotona. Sitten huomasimme, että kaikissa lahjoissa oli meidän nimemme. Siellä oli jotakin jopa enolle. Joku oli ajatellut meitä.
Nimetön anteliaisuus, jota osoitettiin perhettämme kohtaan sinä vuonna, teki alun perin synkästä ja surullisesta joulusta elämäni parhaimman joulun. Se ystävällisyys ja rakkaus, jota tunsimme muiden osoittavan meille, koskettaa minua vielä nykyäänkin.