Palvelemme kirkossa
Yhdelle näistä vähäisimmistä
Neljän pienen lapsen äitinä minusta tuntui, ettei minulla ollut hetkeäkään vapaata. Yhtenä tavanomaisen kiireisenä ja kiivastahtisena päivänä piispamme soitti ja kysyi, voisiko hän tavata mieheni ja minut. Yllätyksekseni hän kutsui minut Apuyhdistyksen johtajaksi.
Sanoin piispalle, että minun täytyisi rukoilla asiasta. En yksinkertaisesti tiennyt, kuinka pystyisin siinä vaiheessa elämääni täyttämään niin aikaa vievän kutsumuksen. Riittämättömyyden ja epävarmuuden tunteet täyttivät mieleni, ja kahden päivän ajan itkin tämän tästä.
Toinen kotikäyntiopettajistani, jolla ei ollut aavistustakaan siitä kamppailusta, jota kävin sisimmässäni, soitti ja sopi tulevansa tapaamaan minua. Käyntinsä aikana hän esitti kertomuksen Emma Somerville McConkiesta, joka oli palvellut Apuyhdistyksen johtajana kirkon varhaisina aikoina Utahissa. Sisar McConkien seurakunnassa eräällä sisarella oli useita lapsia, joista yksi oli vastasyntynyt vauva. Koska naisen perhe oli köyhä, sisar McConkie kävi päivittäin heidän kodissaan, vei heille ruokaa ja auttoi äitiä huolehtimaan lapsesta.
”Eräänä päivänä [sisar McConkie] palasi kotiin erityisen väsyneenä. Hän nukahti tuoliinsa. Hän näki unta, että hän kylvetti lasta, joka osoittautui Kristus-lapseksi. Hän ajatteli: Oi kuinka suuri kunnia onkaan saada palvella itse Kristus-lasta! Kun hän piti lasta sylissään, hän joutui liikutuksen valtaan. – – Sanoin kuvaamaton ilo täytti koko hänen olemuksensa. – – Hänen ilonsa oli niin suuri, että hän heräsi siihen. Herätessään hän kuuli nämä sanat: ’Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’”1
Kertomus täytti sydämeni ja sieluni lohdulla ja rauhalla. Tiesin, että Herra oli tietoinen olosuhteistani, että Hän halusi minun palvelevan seurakunnan sisaria ja että Hän siunaisi minua niin, että pystyisin täyttämään kaikki velvollisuuteni. Otin tehtävän vastaan.
Minua ihmetyttää yhä se, että pystyin täyttämään tehtäväni samalla kun huolehdin perheeni tarpeista, ja olen kiitollinen kotikäyntiopettajasta, joka sai innoitusta esittää siihen hetkeen sopivan sanoman. Sittemmin en ole koskaan epäröinyt ottaa vastaan tehtävää. Minulla on todistus siitä, että kun palvelemme taivaallista Isäämme, Hän siunaa meitä sillä ajalla, tarmolla ja kyvyllä, jota tarvitsemme täyttääksemme tehtävämme.
Oikealla: valokuvakuvitus Laureni Fochetto