Timothyn kehtolaulu
Sydäntäni särki kamppailevan pienokaiseni vuoksi, kunnes muistin lahjat, jotka eräs toinen lapsi toi 2 000 vuotta sitten.
Muistan kätilöni pelottavat sanat: ”Luulen, että hänessä on jotakin poikkeavaa.” Samaan aikaan synnytyssaliin tuli paljon lisää ihmisiä, jotta vakavassa vaarassa oleva vastasyntynyt vauvamme voitaisiin elvyttää.
Olin kokenut samanlaisia tilanteita monet kerrat aikaisemminkin, mutta toisessa roolissa, sairaanhoitajana. Minun kuului olla se, joka elvytti vastasyntynyttä. Nyt minä olinkin äiti, ja kurotin keskoskaapin oven läpi koskettamaan poikani kättä samalla kun siirtokuljetushenkilöstö odotti viedäkseen hänet toiseen sairaalaan.
Seuraavana aamuna minulle soitettiin vastasyntyneiden teho-osastolta, jossa mieheni Andrew istui lääkärien ympäröimänä näiden selittäessä leikkausta, jonka Timothy tarvitsisi viipymättä, jotta jättimäiset kasvaimet vatsan alueella voitaisiin poistaa.
Takerruin siihen toivoon, että leikkaus parantaisi lapsemme ja että hän eläisi normaalia, onnellista elämää. Kuvittelin hänet pulleaksi taaperoksi, jolla olisi söpö arpi muistuttamassa siitä säikähdyksestä, jonka hän aiheutti vanhemmilleen.
Kolme viikkoa myöhemmin samassa sairaalan neuvotteluhuoneessa neurologi yritti selittää aivojen epämuodostumaa, joka aiheuttaisi lapsellemme merkittävää kognitiivisen kehityksen viivästymistä, puhevaikeuksia ja lopulta kohtauksia.
Muutama päivä myöhemmin samassa huoneessa vastasyntyneiden erikoislääkäri sanoi: ”En osaa kuvitella, että Timothy pääsisi kotiin ilman nenämahaletkua.” Pienokaisemme oli aneeminen ja kuihtunut, painoi lähes puolitoista kiloa vähemmän kuin syntyessään eikä käytännöllisesti katsoen reagoinut ärsykkeisiin. Kun hänelle tarjosi pulloa, hän imi parhaimmillaankin heikosti ja oli tukehtua imemäänsä maitoon.
Pienokaiseemme liittyvät odotukset tuntuivat kutistuneen olemattomiin. Maailma tuntui sortuvan päälleni. Epäilin Herran lupausta siitä, ettei Hän sallisi koskaan koettelemusta, joka ylittäisi henkilön kestokyvyn. Tunsin, että tämä taakka oli musertamassa minut fyysisesti, henkisesti ja hengellisesti. Niiden pitkien tuntien aikana, jotka päivittäin vietin sairaalassa, kaipasin sitä, että saisin olla kahden vanhemman lapsemme kanssa ja jatkaa rauhallista elämäämme. Kun olin kotona, mieltäni painoivat jatkuvasti huoli pienokaisemme hyvinvoinnista sekä rehellisesti sanoen elämästämme, jonka luulin juuri tuhoutuneen.
Heikoimpana hetkenäni rukoilin Herraa ja kerroin Hänelle kaikista niistä ihanista tavoista, joilla palvelisin Häntä, jos Hän vain ottaisi Timothyn takaisin, antaisi minun surra hänen menetystään ja sallisi minun jatkaa elämääni. Kaikki muu oli selvästi enemmän kuin pystyisin kestämään.
Kaiken tämän keskellä oma henkilökohtainen ihmeeni oli alkamassa. Monet seurakuntamme jäsenet sekä useat sukulaiset ja ystävät paastosivat ja rukoilivat perheemme puolesta. Kun eräänä sunnuntaiaamuna heräsin, sain voimakkaan vaikutelman siitä, että sinä päivänä kaiken paastoamisen ja kaikkien rukousten tuloksena tapahtuisi jotakin suurenmoista. Toivoin tietenkin, että Timothy muuttuisi yhtäkkiä pirteäksi ja alkaisi ihmeenomaisella tavalla syödä. Kun tulin vastasyntyneiden teho-osastolle, Timothy oli yhtä reagoimaton kuin ennenkin eikä hän vieläkään ollut kiinnostunut pulloruokinnasta. Luonnollisesti petyin, mutta kun pidin häntä sylissäni, minut valtasi voimakas tunne siitä, että hänen tilanteensa järjestyisi. En tiennyt, mitä tuo ”järjestyminen” tarkoitti, mutta minulla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Herra olisi ohjaksissa ja etteikö Hän olisi tietoinen perheestämme.
Muutama viikko myöhemmin äitini ja minä kävimme sairaalassa. Siinä hiljaisessa, hämärästi valaistussa huoneessa äitini piteli heikkoa pienokaistani rintaansa vasten ja tuuditti häntä laulaen samalla jouluista kehtolaulua:
Nyt kuule, kun kerron mä taas uudestaan,
Kun saapua Jeesus Hän sai päälle maan,
Kun kaukana kerran tuo laps syntyvi
Niin pieni kuin sinäkin, pienoiseni.
Uinu nyt, lapsi, uinu nyt vain.
Uinu jo rakkain, ei pelkoa lain.
Uinu nyt, lapsi, uinu nyt vain.
Jeesus kun lapsiaan suojelee ain.1
Tiesin, että rauha tulisi Vapahtajani ansiosta – Hänen, joka tuli tämän maan päälle tuomaan rauhan ja iankaikkisen onnen meille jokaiselle. Varmastikin Hän pitäisi huolen tästä rakkaasta pienokaisesta ja kohottaisi meitä, jotka oli valittu huolehtimaan hänestä.
Muutama viikko myöhemmin Timothy siirrettiin sille lasten erityisosastolle, jolla tällä hetkellä työskentelen. Siellä hän kuin ihmeen kautta oppi syömään. Ja minä sain jälleen uskomattoman tunteen siitä, että hänen tilanteensa järjestyisi. Ja vaikka hän onkin edistynyt hyvin monin tavoin, en vieläkään tiedä tarkasti, mitä se tarkoittaa. Minulla on kuitenkin siitä asti ollut lohdullinen tunne sisimmässäni. Ja aina kun huomaan jotakin, josta minun luultavasti pitäisi huolestua, se tunne valtaa minut ja sanoma on sama: ”Älä ole huolissasi. Kaikki järjestyy. Nauti vain hänestä.”
Tänä joulun aikana ajatukseni kääntyvät niihin ihmeellisiin lahjoihin, joita Vapahtaja on antanut meille. Hyvin monin tavoin Hän suo meidän kokea rauhaa täällä maan päällä. Yksi suurenmoisimpia rauhan lahjoja on mahdollisuus rukoillen tehdä kaikki, mitä voimme, ja sitten antaa meidän surumme Hänelle.
Kun luotamme Herraan, voimme antaa huolemme Hänelle, ja Hän puolestaan kohottaa meitä antaen erityisiä lahjoja meidän tueksemme – usein muiden ihmisten välityksellä. Minulle näitä lahjoja ovat olleet lastenkaitsijat kahdelle vanhemmalle lapsellemme, ateriat seurakuntamme jäseniltä, ihanat sairaanhoitajat ja lääkärit sekä sukulaisten ja ystävien rakastava tuki. Voimallisin lahja on kuitenkin ollut se rauha, jonka taivaallinen Isä on suonut, kun Hänen Poikansa on kantanut surujani ja huoliani. Hänen ansiostaan voin rakastaa Timothy-vauvaa ja nauttia hänestä sekä riemuita kaikista niistä ihmisistä ja siunauksista, joita on asetettu polulleni hänen erityisen elämänsä ansiosta.
Kuvitus Scott Snow