Kuvajaisia
”Jumala, – – sinuun minä luotan” (Ps. 56:5).
Ripustin koululaukkuni komeroon ja näin kuvajaiseni ovessa olevasta kokovartalopeilistä. Pysähdyin katsomaan löysää poninhäntääni, ryppyistä paitaani ja valuvia sukkiani. Alkeisyhdistyksen opettajani sanat palasivat mieleeni: ”Olet taivaallisen Isämme erityinen tytär. Hänellä on monia siunauksia sinun varallesi tulevaisuudessa.”
Kumarruin eteenpäin ja tiirailin peiliin toivoen, että näkisin tulevaisuuden. Millainen olisin, kun olisin 12- tai 22-vuotias? Olisinko nätti? Olisinko fiksu? Menisinkö naimisiin temppelissä? Saisinko kauniita lapsia? Ne olivat minun unelmiani, mutta olivatko ne siunauksia, joita Jumalalla oli minun varalleni?
”Mitä sinä katselet?” Se oli äidin lempeä ääni.
Peilistä näin äidin seisovan takanani ovella.
”Itseäni”, sanoin. ”Peilissä olen vain minä.”
Äiti tuli kurkistamaan olkapääni yli. ”Se ’vain minä’ on jotakin aivan erityistä”, hän sanoi.
”Niin Alkeisyhdistyksen opettajanikin sanoi. Hän sanoi, että taivaallisella Isällä on monia siunauksia minun varalleni. Mitä elämällä on varalleni?”
”Tule mukaani. Haluan näyttää sinulle jotakin”, äiti sanoi.
Makuuhuoneessaan äiti avasi pienen rasian ja otti sieltä hopeisen käsipeilin.
”Se on kaunis”, minä sanoin sormeillen kirjainta B, joka oli kaiverrettu peilin selkämykseen.
”Tämä oli isoäitini peili”, äiti sanoi. ”Kun kiillotan tätä peiliä, yritän kuvitella, mitä isoäiti Beatrice näki, kun hän katsoi siihen. Ehkä hän näki alkuun nuoren tytön, sellaisen kuin sinä, haaveilemassa tulevaisuudestaan.
Voin kuvitella onnen valon, jonka hän näki silmissään, kun hän katseli peilistä pitkiä palmikoitaan ennen kastettaan. Tiesitkö, että hän ei voinut mennä kasteelle ennen kuin 18-vuotiaana?”
Pudistin päätäni. ”En.”
”Ja sitten kun hän oli mennyt naimisiin isoisän kanssa, hän sai tyttövauvan, joka eli vain kaksi päivää. Kuvittelen, että ne silmät, jotka hän näki tästä peilistä silloin, olivat tulvillaan kyyneliä.
Monta vuotta sen jälkeen hän on varmaankin nähnyt iloisen kuvajaisensa valmistautuessaan menemään temppeliin sinetöitäväksi aviomieheensä ja kolmeen lapseensa.
Vanhempana naisena hän on kenties käyttänyt tätä peiliä asetellessaan päähänsä hattua ennen lähtöä Apuyhdistyksen kokouksiin.
Ja viimein harmaahapsisena leskenä hän on ehkä nähnyt silmissään urhean päättäväisyyden, sillä hän eli monia vuosia yksin mutta uskollisena loppuun asti.”
”Siunasiko taivaallinen Isä isoisoäitiä?” kysyin.
”Kyllä Hän siunasi”, äiti sanoi.
”Oliko isoisoäiti onnellinen elämässään?”
”Oli. Se ei ollut aivan sellainen kuin hän oli suunnitellut. Osa siitä oli hyvin raskasta, mutta hän turvasi Jumalaan, ja nuo kokemukset auttoivat häntä tulemaan enemmän Jumalan kaltaiseksi.”
”Ehkä minun ei oikeasti tarvitse nähdä tulevaisuutta”, sanoin laskien hopeapeilin hellästi takaisin rasiaansa. ”Minä vain luotan taivaalliseen Isään ja seuraan Häntä.”
”Olen varma, että Jumalalla on ihana elämä sinun varallesi”, äiti sanoi. ”Ja jos seuraat Häntä, niin lopulta kasvot, jotka näet peilissä, kuvastavat Hänen kuvaansa. Ja se olisi todellakin toteutunut unelma.”
Kuvitus Dilleen Marsh