Kunnes taasen kohdataan
Vertaus banaanipuusta
Banaanipuut ovat yleisiä asuinseudullani Sri Lankassa. Niiden runko on pehmeä, niin että niitä on helppo katkoa veitsellä, mutta kukaan ei kaada banaanipuuta, koska se tuottaa hyviä hedelmiä.
Monta vuotta sitten, kun olin pieni, oli kauhea myrsky. Kun se viimein päättyi, menin ulos ja näin, että yksi banaanipuistamme oli kaatunut. Se oli kiskoutunut ylös juurineen ja oli vailla lehtiä. Ajattelin, että kaatuneen puunrungon katkaiseminen olisi hauskaa, joten menin kotiin ja etsin veitsen. Mutta juuri kun olin leikkaamaisillani, isoisäni pysäytti minut.
”Et saa leikata banaanipuuta”, hän sanoi.
”Mutta miksi?” kysyin. ”Se ei ole enää kunnollinen, ja leikkaaminen olisi hauskaa.”
Isoisä ei sanonut mitään, vaan viittasi minut seuraamaan itseään. Hän käski minun katkaista ison kepin. Sitten hän toi minut takaisin pihalle, jossa banaanipuu makasi. Vaikka se vaikutti hyödyttömältä, me ryhdyimme vetämään puuta pystyyn. Kun runko oli suorassa, me tuimme raihnaisen puun kepillä.
”Anton”, isoisä sanoi, ”haluan, että vahdit tätä banaanipuuta joka päivä ja varmistat, että se pysyy suorassa. Sinun pitää antaa sille vettä ja ravintoa joka päivä.”
Niinpä minä tarkistin banaanipuun joka aamu varmistaakseni, että runko oli suora. Joka päivä täytin vesiämpärin ja tyhjensin sen varovasti juurten ympärille. Annoin uutterasti puulle sen tarvitsemaa ravintoa.
Pian näkyi kukkia ja kohta sen jälkeen banaaneja. Kun hedelmät olivat kypsiä, isoisä ojensi banaanin jokaiselle perheenjäsenelle. Katselin mielissäni, kun he kuorivat ja söivät ne. Yksikään banaani ei ollut koskaan maistunut niin hyvälle kuin ne, ja minua ilahdutti nähdä perheeni nauttivan niistä.
Tuo tapahtui monta vuotta sitten, kauan ennen kuin löysin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon. Mutta opetukset, joita sain huolehtiessani banaanipuusta, soveltuvat elämääni tänä päivänä. Kirkon tehtävissäni sekä toimessani lääkärinä huomaan usein ihmisten olevan vaikeissa tilanteissa. Banaanipuun tavoin nämä ihmiset ovat hylättyjä, vailla kauneutta ja lopussa – jopa omissa silmissään. Kun ajattelen luovuttavani heidän kohdallaan, muistan tuon banaanipuun hedelmien makeuden ja saan rohkeutta auttaa nostamaan heidät pystyyn, tukea heitä, ravita heitä ja huolehtia heistä päivittäin niin kuin Vapahtaja tekisi.
Banaanit, joista perheemme nautti, olivat makeita, mutta Mormonin kirja kertoo meille toisenlaisesta hedelmästä – hedelmästä, joka on ”mitä makeinta” ja ”kaikkia muita hedelmiä haluttavampaa” (ks. 1. Nefi 8:11–12). Me voimme kokea iloa, kun me autamme niitä, jotka kamppailevat löytääkseen tien pimeyden sumujen läpi, ja ohjaamme heitä nauttimaan hedelmää, joka on kaikkea muuta makeampaa – iankaikkisen elämän hedelmää.
Myrskyn vahingoittama banaanipuu näytti olevan kuolemaisillaan. Mutta rakkaudella, huolenpidolla ja päivittäisellä ravitsemisella se toipui ja kantoi vielä hedelmääkin.
Valokuva © Superstock