Kotimme, perheemme
Yksi uskollinen pioneeri, monta siunattua sukupolvea
Kirkon alkuajoista lähtien jäseniä on vainottu ja pilkattu heidän uskonkäsitystensä vuoksi. Eräs nuori nainen, joka kohtasi tällaista vainoa, oli Sara Elvira Eriksen. Hän syntyi Drammenissa Norjassa vuonna 1895. Saatuaan todistuksen hän omistautui evankeliumille – ja tuolla omistautumisella oli paljon kauaskantoisemmat seuraukset kuin hän olisi elinaikanaan saattanut kuvitella. Hänen rohkeutensa ja uskonsa ansiosta hänen jälkeläisillään on nyt elämässään evankeliumin siunaukset.
Saran tavoin me saatamme kokea elämässämme esteitä, joiden vuoksi meidän on puolustettava todistustamme Jeesuksesta Kristuksesta ja Hänen palautetusta kirkostaan. Valintamme pysyä lujana uskonkäsityksissämme voi vaikuttaa muiden elämään aivan kuten Saran tapauksessa. Tämä on hänen tarinansa.
Kun olin 15-vuotias, olimme yhtenä sunnuntai-iltana kävelyllä isäni kanssa. Äkkiä isä pysähtyi ja ehdotti, että menisimme mormonikirkkoon. Yllätyin, mutta uteliaisuudesta lähdin hänen mukaansa. Kuoro lauloi kaunista laulua. En ollut koskaan kuullut mitään niin koskettavaa.
Laulun jälkeen eräs lähetyssaarnaaja nousi ja piti puheen jumaluudesta. Myöhemmin hän jutteli muutaman minuutin meidän kanssamme.
Seuraavan kerran kävin kirkossa vasta vuotta myöhemmin, kun menin sinne oppiakseni englantia lähetyssaarnaajilta. Jokaisen englannin kielen oppitunnin jälkeen ajauduimme keskustelemaan uskonnosta. Lähetyssaarnaajat opettivat minulle evankeliumia ja kuinka rukoilla Isää Jumalaa Jeesuksen Kristuksen nimessä. He kertoivat minulle evankeliumin palautuksesta profeetta Joseph Smithin välityksellä, Mormonin kirjan esiintulosta ja monista muista evankeliumin periaatteista.
Se kaikki oli minulle hyvin uutta ja tuntui silti tutulta. Tutkin tiiviisti pyhiä kirjoituksia ja rukoilin vilpittömästi valaistusta, jota minulle annettiinkin.
Isä huomasi minun muuttuvan. Mutta kun hän tajusi, että aloin suhtautua kirkkoon vakavasti, hän suuttui ja kielsi minua käymästä kirkossa. Kävin siitä huolimatta. Hän lähetti usein veljeni hakemaan minut kotiin kesken kirkon kokousten.
Kun täytin 17 vuotta, isä kysyi, mitä halusin syntymäpäivälahjaksi. Kerroin hänelle, että halusin hänen lupansa mennä kasteelle. Hän löi nyrkillään pöytään ja huusi: ”Ei ikinä!”
Tässä vaiheessa vanhempani olivat liittyneet eri kirkkoon. Isä lähetti kirkon papin ja muita puhumaan minulle, mutta olin luja todistuksessani evankeliumista. Isä kertoi minulle, että häpäisin perheen, ja olin pakotettu lähtemään kotoa. Asuin erään Apuyhdistyksen sisaren kotona noin viikon. Sinä aikana isän sydän pehmeni, ja hän salli minun tulla kotiin.
Useiden kuukausien kuluessa isä ymmärsi, ettei mikään voisi viedä todistusta, joka minulla oli evankeliumista, joten hän antoi minulle luvan mennä kasteelle. Iloni ja onneni olivat niin suurta, että ne tekivät syvän vaikutuksen isään. Hän jopa halusi lähteä kanssani Osloon osallistuakseen kastetilaisuuteeni.
Koko tänä aikana äiti ei sanonut paljoakaan, mutta saatoin nähdä, että hän uskoi evankeliumin olevan totta. Vietimme tuntikausia puhumalla yhdessä evankeliumista.
Taistelu kotona ei kuitenkaan ollut ohi. Isä ei suostunut kuuntelemaan minua. Panin lehtisiä hänen yöpöydälleen, sillä hän luki aina pitkälle yöhön. Kutsuin usein lähetyssaarnaajat kotiimme, ja he puhuivat isälle, mutta mikään ei näyttänyt auttavan.
Kerran isä kysyi minulta: ”Rukoiletko koskaan?” Kerroin hänelle, että rukoilin joka päivä, että hänen silmänsä avautuisivat evankeliumin totuudelle. Hän vastasi, että se kaikki oli paholaisesta, mutta sanoi sitten: ”Rukoillaan yhdessä.”
Vastasin: ”Hyvä on. Rukoile sinä sinun Jumalaasi ja minä rukoilen minun Jumalaani, niin katsotaan, kumpi vastaa ensin.” Siispä teimme niin.
Pian sen jälkeen aloin panna merkille, että hän luki lehtisiä ja Mormonin kirjaa. Hän kävi kirkossa useaan kertaan kanssani, mutta ei koskaan puhunut siitä tai osoittanut minulle mitään muutoksia uskonkäsityksissään. Silti keskustelimme evankeliumin eri periaatteista lähestulkoon joka päivä.
Eräänä päivänä noin kolmen tällaisen vuoden kuluttua hän kertoi minulle, että hän oli lähdössä Osloon ja halusi, että lähtisin hänen mukaansa. Kun saavuimme asemalle, siellä oli yksi paikallisista lähetyssaarnaajista. Kysyin häneltä, minne hän oli menossa.
Lähetyssaarnaaja sanoi: ”Etkö tiedä? Olen menossa kastamaan isäsi.”
Minä itkin ja nauroin! Kuukauden kuluttua kastettiin myös äitini ja nuorin veljeni. Sisareni ja hänen aviomiehensä liittyivät kirkkoon vähän myöhemmin, kuten kolme veljistänikin.
Valokuva Janet Bylundin luvalla