Meganin karitsat
Julina K. Mills asuu Arizonassa Yhdysvalloissa.
”[Tehkää] työtä palvellaksenne toisianne” (Moosia 2:18).
”Eläinten täytyy ansaita ylläpitonsa.” Isän sanat kaikuivat Meganin mielessä. Koirat vartioivat lampaita ja kanat munivat. Lampaat tuottivat villaa myytäväksi. Megan auttoi niiden keritsemisessä joka kevät, ja niiden paksu villa näytti vihreällä niityllä aina kuin sulavalta lumelta.
Mutta Meganin karitsat olivat eri juttu. Ne olivat kitukasvuisia eläimiä, jotka olivat syntyneet edellisvuonna, ja ne olivat liian pieniä tuottamaan riittävästi villaa ylläpitonsa eteen. Isä oli halunnut viedä ne teurastajalle, mutta nuo kaksi pientä, heikkoa karitsaa olivat vanginneet Meganin sydämen. Hän oli pyytämällä pyytänyt saada pitää ne, ja isä oli viimein suostunut. ”Mutta”, isä oli varoittanut häntä, ”sinun on hoidettava ne kokonaan itse.”
Ensin kaikki oli sujunut hyvin. Megan oli ostanut syntymäpäivärahoillaan heinää, kun karitsat alkoivat syödä. Mutta nyt hänen syntymäpäivärahansa olivat loppuneet, ja isä sanoi, että oli liian kallista antaa karitsoiden laiduntaa niityllä, jonka hän oli vuokrannut kaupungin ulkopuolelta. Sitä paitsi Megan tiesi, että hän näkisi karitsoja harvoin, jos ne menisivät niitylle. Hän huokaisi katsellessaan, kun hänen karitsansa näykkivät viimeisiä heinänkorsia. Ne loppuisivat huomenna, ja hänen piti löytää keino ruokkia karitsansa.
Megan taputti valkoista villaa karitsojen pään päällä ja nojautui vasten aitausta. Kauempana kadun varressa hän näki Flowersin sedän hoitamassa ruusujaan. Parin talon päässä Wilmotin täti nilkutti hitaasti hakemaan postiaan. Wilmotin täti oli leskirouva, joka asui aivan yksin. Joskus Meganin veli haravoi Wilmotin tädin pihaa, mutta hän valitti aina, koska Wilmotin tädillä ei ollut varaa maksaa siitä.
Megan huomasi, kuinka pitkää ruohoa Wilmotin tädin pihalla kasvoi. ”Minäpä tarjoudun leikkaamaan hänen nurmikkonsa”, Megan päätti. ”Mutta en nyt. Minun pitää löytää keino ruokkia karitsani.”
Samassa Megan sai idean. Wilmotin tädillä oli ruohoa, ja Meganilla oli lampaita, jotka tarvitsivat laidunta – täydellinen yhdistelmä! Megan taputti nopeasti karitsoidensa päätä ja juoksi Wilmotin tädin talolle. Kun Wilmotin täti tuli avaamaan oven, hän säteili Meganille iloisena siitä, että sai vieraan. Sanat pulppusivat Meganin suusta, kun hän selitti ideaansa.
”Wilmotin täti, minusta se voisi olla hieno ratkaisu meille molemmille!” Megan lopetti. Hän pidätteli hengitystään vastausta odottaen.
”Niin minustakin!” Wilmotin täti sanoi. ”Seura tekisi minulle hyvää, ja nurmikkoni tarvitsisi huolenpitoa. Tuo karitsat tänne heti huomisaamuna.” Megan ja Wilmotin täti hymyilivät toisilleen, ja Megan hymyili koko kotimatkan.
Seuraava päivä oli alku pitkälle ja hienolle ystävyydelle. Megan vei karitsansa Wilmotin tädin talolle joka aamu ennen koulua, ja iltapäivisin hän jäi hetkeksi juttelemaan ennen kuin vei karitsansa kotiin yöksi. Wilmotin tädin nurmikko pysyi sopivan korkuisena, ja Meganin karitsat ansaitsivat ylläpitonsa.
Kuvitus Guy Francis