Kunnes taasen kohdataan
Pelastus miinakentältä
Russell Westergard asuu Virginiassa Yhdysvalloissa.
Emme kyenneet hakemaan ansaan jäänyttä sotilasta, mutta voimme rohkaista häntä, kannustaa hänen ponnistelujaan ja riemuita hänen onnistumisestaan.
Persianlahden sodan aikana johdin ryhmän sotilaita Kuwaitiin. Kun olimme murtautuneet puolustuksen läpi, tutkimme vihollisen taisteluasemia varmistaaksemme, että olisimme turvassa ja etsiäksemme kaiken, millä saattaisi olla tiedusteluarvoa.
Olin juuri päässyt vallattuun komentopaikkaan, kun kuulin erään brittiläisen kersantin huutavan hätääntyneesti: ”Seis! Älkää ottako askeltakaan!” Kun nostin pääni bunkkerista, näin yhden sotilaistani olevan välittömässä vaarassa. Hän oli kävellyt avoimelle alueelle hakemaan yhtä asiakirjaa ja seisoi nyt keskellä suurta miinakenttää. Kun hän kuuli kersantin huudon, hän pysähtyi ja tajusi vaaratilanteensa.
Ryhmämme kokoontui miinakentän reunalle ja näki, että nuori naissotilas oli niin hädissään, että suorastaan vapisi. Meidän oli toimittava nopeasti, mutta emme voineet lähettää sotilaita hakemaan häntä vaarantamatta myös heidän henkeään. Yhtään keskustelematta tai epäröimättä aloimme puhua sotilaalle huutaen hänelle lohdun ja rohkaisun sanoja sekä ohjeita. Näimme kyynelten virtaavan pitkin hänen poskiaan ja kuulimme pelon hänen vastauksissaan, mutta vakuuttelumme alkoivat rauhoittaa häntä jonkin verran.
Hetken päästä hänellä oli riittävästi rohkeutta katsoa taakseen reittiä, jota hän oli tullut, ja hän kertoi meille, että hän näki heikosti omat jalanjälkensä hiekassa. Kannustuksemme turvin hän alkoi epäröiden perääntyä samaa reittiä. Asettamalla jalkansa varoen kullekin aiemmista jalanjäljistään hän pääsi pois siltä miinakentältä ja lennähti odottavien käsivarsiemme turviin ottaessaan viimeisen askeleen. Melkoinen joukko sivustakatsojina olleita sotilaita hurrasi, kun otimme hänet vastaan. Pelon kyyneleet väistyivät hymyjen ja halausten myötä.
Harvat meistä ovat seisseet todellisen miinakentän reunalla. Mutta monet meistä tuntevat ihmisiä, jotka ovat jättäneet hengellisesti turvallisen maaperän ja joutuneet ansaan elämän miinakentille. Tuon nuoren sotilaan tavoin hekin tuntevat kenties olevansa yksin, peloissaan ja epävarmoja. Mutta tuo sotilas ei ollut koskaan yksin. Hänellä oli joukkue sivustakatsojina kannustamassa häntä, ystäviä, jotka kaipasivat häntä takaisin eivätkä antaneet periksi. Hänellä oli johtajia, jotka antoivat ohjeita ja rohkaisivat. Hän oli se, jonka täytyi kävellä pois miinakentältä, mutta yhdessä me kaikki autoimme häntä löytämään voimaa tehdä niin. Lopulta me juhlimme hänen pelastumistaan aitoa rakkautta ja iloa tuntien.
Hengellinen pelastaminen voi olla aivan yhtä dramaattista. Autammepa me perheenä, ystävinä tai seurakuntana, pyrkimyksillämme voi olla ratkaiseva merkitys. Oikea-aikaiset rohkaisun ja opastuksen sanat pelastivat luultavasti tämän sotilaan hengen. Samalla tavoin me voimme osaltamme pelastaa muita hengellisen pimeyden vaaroilta tarjoamalla rohkaisua ja opastusta, joka voi lopulta tuoda heidät takaisin. Kun teemme niin, ilomme on oleva suuri – ei vain hetken tässä elämässä vaan myös iankaikkisuuden (ks. OL 18:15).
Valokuvakuvitus Craig Dimond