Ensimmäisen presidenttikunnan sanoma
Rauha vaan
Eräänä päivänä joitakin vuosia sitten kun olin hoitanut asioita toimistossa, tunsin voimakasta innoitusta käydä tapaamassa iäkästä leskirouvaa, joka oli eräässä vanhusten palvelutalossa Salt Lake Cityssä. Ajoin suoraan sinne.
Kun menin hänen huoneeseensa, se oli tyhjillään. Kysyin hoitajalta, missä hän mahtaisi olla, ja minut ohjattiin seurusteluhuoneeseen. Siellä tämä suloinen leski oli juttelemassa sisarensa ja erään ystävänsä kanssa. Kävimme yhdessä miellyttävän keskustelun.
Jutellessamme huoneen ovelle tuli eräs mies hakemaan virvoitusjuomatölkkiä myyntiautomaatista. Hän vilkaisi minua ja sanoi: ”Sinä taidat olla Tom Monson.”
”Kyllä”, vastasin. ”Ja sinä näytät ihan Hemingwayltä.”
Hän kertoi olevansa Stephen Hemingway, sen Alfred Eugene Hemingwayn poika, joka oli palvellut neuvonantajanani, kun olin vuosia aiemmin ollut piispa, ja jota kutsuin Geneksi. Stephen kertoi minulle, että hänen isänsä oli samassa palvelutalossa ja teki kuolemaa. Gene oli toistellut nimeäni, ja perhe oli halunnut ottaa minuun yhteyttä, mutta ei ollut onnistunut löytämään puhelinnumeroani.
Jätin heti hyvästit naisille ja lähdin Stephenin kanssa aiemman neuvonantajani huoneeseen, jossa muita hänen lapsiaan oli jo koolla. Hänen vaimonsa oli kuollut joitakin vuosia aiemmin. Perheenjäsenet pitivät kohtaamistamme Stephenin kanssa seurusteluhuoneessa taivaallisen Isämme vastauksena heidän suureen toiveeseensa, että minä näkisin heidän isänsä ennen kuin tämä kuolisi, ja vastauksena hänen pyyntöönsä. Minäkin tunsin, että asia oli niin, sillä ellei Stephen olisi tullut huoneeseen, jossa olin juuri silloin kun hän tuli, en olisi edes tiennyt, että Gene oli samassa palvelutalossa.
Annoimme Genelle siunauksen. Vallitsi rauhan henki. Meillä oli ihana hetki yhdessä, ja sen jälkeen minä lähdin.
Seuraavana aamuna saamani puhelinsoitto kertoi, että Gene Hemingway oli kuollut – vain 20 minuuttia sen jälkeen kun oli saanut siunauksen pojaltaan ja minulta.
Ilmaisin äänettömässä rukouksessa kiitokseni taivaalliselle Isälle Hänen ohjaavasta vaikutuksestaan, joka oli kehottanut minua käymään palvelutalossa ja johdattanut minut rakkaan ystäväni Alfred Eugene Hemingwayn luo.
Haluan ajatella, että Gene Hemingwayn ajatukset tuona iltana – kun paistattelimme Hengen hehkussa, osallistuimme nöyrään rukoukseen ja lausuimme pappeuden siunauksen – kaikuivat sanoissa, jotka ovat kirkon laulussa ”Mestari, myrsky on suuri”.
Herrani, ethän mua jättää
Voi enää milloinkaan!
Minut maailman myrskyistä viimein
Vie rannalle rauhan maan.
Rakastan yhä tuota laulua ja todistan lohdusta, jota se antaa:
Raivotkoon viha siis aaltojen
Tai henkien taikkapa ihmisten,
Ei hätää, kun saapunut laivahan
On Mestari maan, meren, taivahan!
Sä saat ne kauniisti taipumaan.
Rauha vaan.1
Kyynelten ja koettelemusten läpi, pelkojen ja surujen läpi, rakkaiden menettämisen aiheuttaman syvän murheen ja yksinäisyyden läpi kohoaa varmuus siitä, että elämä on ikuinen. Herramme ja Vapahtajamme on elävä esimerkki siitä.2 Hänen sanansa pyhissä kirjoituksissa ovat riittävät: ”Olkaa levollisia ja tietäkää, että minä olen Jumala” (OL 101:16). Todistan tästä totuudesta.
Tämän sanoman opettaminen
Tämä sanoma voi lohduttaa niitä, jotka ovat menettäneet rakkaan ihmisen tämän kuoltua, tai niitä, jotka kamppailevat jonkin koettelemuksen kanssa. Presidentti Monsonin sanoman lisäksi voisitte käydä läpi jonkin seuraavista pyhien kirjoitusten kohdista sen mukaan, mitä opettamasi ihmiset tarvitsevat: Job 19:25–26; 1. Kor. 15:19–22; Moosia 24:13–15; OL 122:7–9. Jos tunnet innoitusta, voisit todistaa rauhasta, jota Vapahtaja on antanut sinulle koettelemuksissasi.
Yksityiskohta Howard Lyonin teoksesta Pelosta uskoon, kopiointi kielletty
Valokuva Cody Bell; kuvitus Bryan Beach