Te olette vapaita
Brigham Youngin yliopiston hartaustilaisuudessa 19. lokakuuta 1999 pidetystä puheesta. Koko puheen teksti englanniksi on osoitteessa speeches.byu.edu.
Jumala vaatii Jeesuksen osoittamaa omistautumista.
Presidentti Gordon B. Hinckley (1910–2008) on sanonut, että evankeliumi ”on vapauden suunnitelma, joka tuo kuria haluihin ja suuntaa käytökseen”1. Tämä suunnitelma vie meidät lisääntyvän tiedon ja kyvyn, lisääntyvän armon ja valon polulle. Se on vapautta tulla sellaiseksi, mitä voitte olla ja mitä teidän pitäisi olla. Mutta jotta vapautenne olisi täydellistä, teidän täytyy olla halukkaita luopumaan kaikista synneistänne (ks. Alma 22:18), omapäisyydestänne, vaalituista mutta vahingollisista tavoistanne, kenties jopa joistakin hyvistä asioista, jotka ovat esteenä sille, mitä Jumala näkee teille välttämättömäksi.
Mestarin ääni
Tätini Adena Nell Gourley kertoi eräästä kokemuksesta, joka hänellä oli monia vuosia sitten isänsä – nyt jo edesmenneen isoisäni Helge V. Swensonin – kanssa ja joka havainnollistaa sitä, mitä tarkoitan. Hän kertoi:
”Olin tyttäreni kanssa käymässä vanhempieni luona. Noin auringonlaskun aikoihin äitini kysyi, haluaisimmeko astua ulos takakuistille katsomaan, kun isä kutsui [viisi] lammastaan tulemaan yöksi suojaan. Isä – – on vaarnan patriarkka ja – – edustaa kaikkea sitä, mikä on hyvää ja lempeää ja totta Jumalan miehessä.
– – Isä meni pellon laidalle ja huusi: ’Tulkaahan.’ Heti, edes pysähtymättä puraisemaan sitä suullista ruokaa, jota juuri kurkottelivat, kaikki viisi lammasta käänsivät päänsä hänen suuntaansa, ja sitten [ne] lähtivät juoksemaan, kunnes olivat päässeet hänen vierelleen ja saivat kukin häneltä taputuksen päälaelleen.
Pieni tyttäreni sanoi: ’Oi isoäiti, kuinka isoisä sai ne tekemään noin?’
Äitini vastasi: ’Lampaat tuntevat hänen äänensä, ja ne rakastavat häntä.’ Minun täytyy nyt tunnustaa, että niityllä oli viisi lammasta, ja viisi päätä kohosi, kun isä huusi, mutta vain neljä juoksi isän luo. Kauimpana, aivan niityn toisella reunalla, seisoi suuri [uuhi] ja katsoi suoraan isää. Isä huusi sille: ’Tule tänne.’ Se liikahti aivan kuin lähteäkseen mutta ei tullut. Sitten isä lähti kulkemaan pellon poikki huutaen sille: ’Tule tänne. Et ole lieassa.’ Neljä muuta lammasta kulkivat hänen takanaan hänen kannoillaan.
Sitten äiti selitti meille, että joitakin viikkoja tätä aiemmin eräs heidän tuttavansa oli tuonut [uuhen] ja antanut sen isälle selittäen, ettei enää halunnut pitää sitä omassa laumassaan. Mies oli sanonut, että se oli villi ja arvaamaton ja johti aina hänen muut lampaansa aitojen läpi ja aiheutti niin paljon ongelmia, että hän halusi päästä siitä eroon. Isä otti iloisena lampaan vastaan, ja muutaman seuraavan päivän aikana hän sitoi sen pellolla paaluun, niin ettei se lähtisi pois. Sitten hän kärsivällisesti opetti sen rakastamaan itseään ja muita lampaita. Sitten, kun se tunsi olonsa turvallisemmaksi uudessa kodissaan, isä jätti lyhyen köyden sen kaulan ympärille mutta ei sitonut sitä paaluun.
Kun äiti selitti tätä meille, isä ja hänen lampaansa olivat melkein päässeet pellon laitaan jääneen [harhailijan] luo, ja hiljaisuudessa kuulimme isän kutsuvan jälleen: ’Tule tänne. Et ole enää lieassa. Olet vapaa.’
Tunsin kyynelten polttavan silmiäni, kun näin [lampaan] lähtevän liikkeelle ja tulevan isän viereen. Sitten isän rakastava käsi päänsä päällä lammas ja kaikki isän pienen lauman jäsenet kääntyivät ja taivalsivat taas takaisin meitä kohti.
Ajattelin, kuinka jotkut meistä, jotka olemme kaikki Jumalan lampaita, ovat sidottuja ja vailla vapautta maailmassa syntiemme vuoksi. Seistessäni siellä takakuistilla kiitin hiljaa mielessäni taivaallista Isääni siitä, että on olemassa todellisia apulaispaimenia ja opettajia, jotka ovat kärsivällisiä ja ystävällisiä ja halukkaita opettamaan meille rakkautta ja kuuliaisuutta ja tarjoamaan meille turvaa ja vapautta laumassa, niin että vaikka olemmekin ehkä kaukana suojasta, me tunnistamme Mestarin äänen, kun Hän kutsuu: ’Tule tänne. Olet nyt vapaa.’”2
On jännittävää oivaltaa, että me voimme laajentaa vapauttamme olemalla mahdollisimman kuuliaisia. Vanhin Boyd K. Packerin, kahdentoista apostolin koorumin presidentin, sanoin: ”Emme ole kuuliaisia siksi, että olisimme sokeita. Olemme kuuliaisia siksi, että näemme.”3
Valintamme tässä elämässä ei ole, olemmeko alamaisia jollekin voimalle vai emmekö ole. Valintamme on, kummalle auktoriteetille olemme kuuliaisia: Jumalalle vai Saatanalle. Kuten Lehi asian ilmaisi, kyse on valinnasta vapauden ja orjuuden välillä (ks. 2. Nefi 2:27). Ellei valitse toista, valitsee välttämättä toisen.
Kun taivumme Jumalan edessä ja myönnämme Hänen oikeutensa hallita ja vallita meitä, saamme muita siunauksia. Niitä ovat ennen kaikkea usko ja luottamus, jotka sallivat meidän elää rauhaa tuntien. Herra sanoi Joosualle:
”Koko elinaikanasi ei kukaan voi sinua vastustaa. Minä olen sinun kanssasi, niin kuin olin Mooseksen kanssa. Minä en jätä enkä hylkää sinua. – –
Ole vain rohkea ja ole luja. Noudata tarkoin sitä lakia, jonka palvelijani Mooses sinulle antoi. Älä poikkea siitä oikealle äläkä vasemmalle. Silloin menestyt kaikessa mihin ryhdyt.” (Joos. 1:5, 7.)
”Minä olen voittanut maailman”
Jos me samalla tavoin noudatamme tarkoin lakia, meilläkin on luottamus siihen, että Jumala on meidän kanssamme kuten Hän oli Mooseksen kanssa. Psalminkirjoittajan kanssa me voimme sanoa: ”Jumalaan minä luotan, en pelkää mitään. Mitä voi minulle kukaan ihminen?” (Ps. 56:12.) Eikö Herra ole luvannut: ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman” (Joh. 16:33)?
Vuosia sitten olin johtavana virkailijana eräässä kirkon kurinpitoneuvostossa. Mies, jonka synnit olivat neuvoston käsiteltävänä, istui edessämme ja kertoi hieman menneisyydestään. Hänen syntinsä olivat vakavia, mutta myös häntä kohtaan oli tehty tavattomasti syntiä. Kun harkitsimme asiaa, sieluani ahdisti, ja pyysin, että saisin poistua hetkeksi yksin ajattelemaan sitä ja rukoilemaan siitä, ennen kuin palaisin neuvostoon.
Seisoin toimistossani erään tuolin edessä anoen Herralta apua, että ymmärtäisin, kuinka niin suurta pahaa oli voitu saada aikaan. En nähnyt vaan pikemminkin aistin valtaisan kuopan, joka oli peitetty. Peitteen yhtä nurkkaa kohotettiin hieman vain hetkeksi, ja ymmärsin, että kuopassa oli sen pahuuden syvyys ja laajuus, joka tässä maailmassa vallitsee. Se oli suurempaa kuin kykenin kunnolla käsittämään. Tunne valtasi minut täysin. Lysähdin takanani olevaan tuoliin. Kokemus tuntui salpaavan hengitykseni. Huusin mielessäni: ”Kuinka me voimme ikinä toivoa voittavamme sellaisen pahuuden? Kuinka voimme selviytyä jostakin niin synkästä ja valtavasta?”
Sillä hetkellä mieleeni tulivat nämä sanat: ”Pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman” (Joh. 16:33). Harvoin olen tuntenut sellaista rauhaa pahuuden todellisuuden rinnalla. Arvostin syvemmin Vapahtajan kärsimyksen suuruutta ja opin paremmin, jopa pelottavalla tavalla, arvostamaan sitä, miten valtavan paljon Hänen oli voitettava. Tunsin rauhaa sitä miestä kohtaan, joka oli edessämme tuomittavana, koska tiesin, että hänellä on Lunastaja, jonka armo riittää puhdistamaan hänet ja myös korjaamaan ne vääryydet, joista hän oli kärsinyt. Tiesin entistä paremmin, että hyvä voittaa Jeesuksen Kristuksen ansiosta, kun taas ilman Häntä meillä ei olisi mitään mahdollisuuksia. Tunsin rauhaa, ja se oli hyvin suloista.
Profeetta Joseph Smith ymmärsi sen sanoessaan: ”Tehkäämme iloisin mielin kaikki, mikä on meidän vallassamme; ja pysykäämme sitten sijoillamme täysin varmoina saadaksemme nähdä Jumalan pelastuksen ja hänen käsivartensa ilmoittamisen” (OL 123:17). Tuo lupaus niille, jotka ovat kuuliaisia Jumalalle, on, että Hänen käsivartensa, Hänen voimansa tulee ilmi heidän elämässään. Vapahtaja sanoi:
”Älkää pelätkö, pienet lapset, sillä te olette minun, ja minä olen voittanut maailman, ja te olette niitä, jotka minun Isäni on minulle antanut;
eikä kukaan niistä, jotka minun Isäni on antanut minulle, joudu hukkaan” (OL 50:41–42).
Se, että voimme elää tämän vakuutuksen turvin, on siunaus, joka on kenties suurempi kuin osaamme arvostaa. Me kaikki – ennemmin tai myöhemmin, häämöttävän tuhon tai uuvuttavan hämmennyksen hetkellä, valittuamme Jumalan oppaaksemme – kykenemme vakaumuksella laulamaan: ”Suloista on rauha, jonka evankeliumi tuo.”4
Meidän ei pidä odottaa rauhaa tai vapautta tai uskoa tai mitään muutakaan sellaista lahjaa Jumalaltamme, jos me hyväksymme Hänen johtajuutensa laimeasti tai penseästi. Jos se tapahtuu totutusta tavasta eikä totisesta vanhurskaudesta, meidän ei pidä odottaa palkintoa. Irrallinen, etäinen uskollisuus ei ole Hänelle uskollisuutta lainkaan. Alistumisemme täytyy olla täydellistä, kokosydämistä ja aulista. Jumala vaatii Jeesuksen osoittamaa omistautumista, Jeesuksen, jota pyydettiin juomaan niin katkera malja, että se hämmästytti jopa Häntä, suurta Luojaa (ks. Mark. 14:33–36; OL 19:17–18). Silti Hän teki sen sulauttaen Pojan tahdon Isän tahtoon (ks. Moosia 15:7).
Jätän teille todistukseni, että Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan kautta meistä voi tulla yhtä Jumalan kanssa aivan kuten Jeesus rukoili meidän voivan olla (ks. Joh. 17:20–23). Olkoon uskollisuutenne Heille loistava opas elämässänne ikuisesti.
Kuvitus Dilleen Marsh