Kauniita aamuja
Meidän ei tarvitse pelätä tulevaisuutta eikä toivomme eikä rohkeutemme tarvitse horjua, koska Jumala on meidän kanssamme.
Eräänä torstai-iltana Jerusalemissa Jeesus kokoontui opetuslastensa kanssa erääseen yläkerran huoneeseen viettämään juutalaisten pääsiäistä. Miehet, jotka olivat Hänen seurassaan, eivät tienneet, että tätä ateriaa kutsuttaisiin jonakin päivänä viimeiseksi ateriaksi. Jos he olisivat tienneet tämän ja sen, mitä se merkitsi, he olisivat itkeneet.
Heidän Mestarinsa ymmärsi kuitenkin täydellisesti, että Getsemanen ja Golgatan koetus alkaisi pian. Maailmanhistorian synkimmät tunnit olivat käsillä. Siitä huolimatta Jeesus sanoi heille: ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman” (Joh. 16:33).
Me elämme nykyään sekasorron ja epävarmuuden aikakautta, aikaa, josta Herra profetoi Henokille ”jumalattomuuden ja koston päivinä” (Moos. 7:60). Koettelemuksia ja vaikeita aikoja voi olla edessä, mutta silti myös meillä on aihetta pysyä rohkeina ja iloita, sillä me elämme viimeistä taloudenhoitokautta, jolloin Jumala on palauttanut kirkkonsa ja valtakuntansa maan päälle valmistaakseen Poikansa paluuta.
Presidentti Boyd K. Packer puhui kerran lastenlapsistaan ja siitä yhä levottomammasta maailmasta, jossa he elävät. Hän sanoi: ”He näkevät elämänsä aikana monia tapahtumia. Jotkin niistä verottavat heidän rohkeuttaan ja koettelevat heidän uskoaan. Mutta jos he etsivät rukoillen apua ja ohjausta, he saavat voimaa selviytyä vastuksista.”
Ja hän lisäsi myöhemmin: ”Ne moraaliarvot, joista itse sivilisaatio on riippuvainen, laskevat jatkuvasti yhä kiihtyvää vauhtia. Siitä huolimatta minä en pelkää tulevaisuutta.” (”Älkää pelätkö”, Liahona, toukokuu 2004, s. 77–78.)
Veljet ja sisaret, meidän ei tarvitse pelätä tulevaisuutta eikä toivomme eikä rohkeutemme tarvitse horjua, koska Jumala on meidän kanssamme. Niiden ensimmäisten muistiin merkittyjen neuvojen joukossa, jotka Jeesus antoi vasta kutsutuille opetuslapsilleen Galileassa, on tämä kaksisanainen kehotus: ”Älä pelkää” (Luuk. 5:10). Hän toisti tuon neuvon monta kertaa palvelutehtävänsä aikana. Pyhilleen meidän aikanamme Vapahtaja on sanonut: ”Olkaa rohkealla mielellä älkääkä pelätkö, sillä minä, Herra, olen teidän kanssanne ja seison teidän rinnallanne” (OL 68:6).
Herra seisoo kirkkonsa ja kansansa rinnalla ja pitää heidät turvassa tulemiseensa saakka. Siionissa ja sen vaarnoissa on rauha, sillä Hän on julistanut: ”Jotta yhteen kokoontuminen Siionin maahan ja sen vaarnoihin olisi puolustukseksi ja suojaksi myrskyltä ja vihalta, kun sitä vuodatetaan laimentamattomana koko maan päälle” (OL 115:6).
Kirkko kohoaa turvallisuuden suojamuurina sen jäsenille. Vaikka olosuhteet maailmassa voivat muuttua ajoittain hyvin hankaliksi, uskolliset myöhempien aikojen pyhät löytävät turvapaikan Siionin vaarnoissa. Herra on säätänyt, että vuoresta käden koskematta irronnut kivi vierii eteenpäin, kunnes se on täyttänyt koko maan (ks. Dan. 2:31–45; OL 65:2). Eikä mikään ihmisvoima voi viivyttää sen kulkua, sillä Jumala on tämän työn alkuunpanija ja Jeesus Kristus sen kulmakivi.
Profeetta Nefi näki näyssä, että viimeisinä päivinä Jumalan Karitsan voima laskeutuisi ”Herran liittokansan päälle” ja heidät varustettaisiin ”vanhurskaudella ja Jumalan voimalla suuressa kirkkaudessa” (1. Nefi 14:14).
Me jokainen sekä perheemme voimme olla varustettuja Jumalan voiman suojalla, jos vain pysymme uskollisina Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkolle ja annamme Hengen olla oppaamme. Koettelemuksia voi tulla, emmekä me ehkä ymmärrä kaikkea, mitä meille tai ympärillämme tapahtuu. Mutta jos me luotamme Herraan nöyrästi ja levollisesti, Hän antaa meille voimaa ja johdatusta jokaisessa haasteessa, jonka kohtaamme. Kun ainoa halumme on miellyttää Herraa, meitä siunataan syvällä sisäisellä rauhalla.
Palautuksen varhaisina aikoina kirkon jäsenet kohtasivat ankaria koettelemuksia. Presidentti Brigham Young on sanonut tuosta ajasta: ”Kun olen ollut väkivaltaisten joukkojen piirittämä, kun kuolema ja tuho on uhannut joka puolelta, olen tietääkseni ollut yhtä iloinen, yhtä hyväntuulinen kuin olen nyt. Tulevaisuuden näköalat ovat saattaneet näyttää hämäriltä ja sangen synkiltä, mutta en ole koskaan tämän evankeliumin aikana kokenut hetkiä, jolloin en olisi tiennyt, että seuraukset tulevat olemaan hyödylliset totuuden asialle.” (Kirkon presidenttien opetuksia: Brigham Young, 1997, s. 357.)
Lähetystyötoverini Paul oli sellainen henkilö, joka huokui aina hyväntuulisuutta. Nuorena isänä hän sairastui MS-tautiin. Sitä seuranneista vastoinkäymisistä huolimatta hän palveli muita edelleen iloisesti ja hyvällä mielellä. Hän tuli kerran toimistooni istuen ensimmäisessä pyörätuolissaan ja ilmoitti: ”Elämä alkaa moottoroidusta pyörätuolista!” Muistan aina, kun hän muutama vuosi ennen kuolemaansa kannatteli olympiasoihtua ja kulki pyörätuolillaan satojen ihmisten hurratessa. Tuon sammumattoman liekin tavoin Paulin usko ei koskaan himmentynyt elämän myrskyssä.
Ollessani opiskelija Brigham Youngin yliopistossa asuin eräässä talossa muutamien nuorten miesten kanssa. Huonetoverini Bruce oli myönteisin henkilö, mitä olen koskaan tuntenut. Emme koskaan kuulleet hänen sanovan mitään kielteistä kenestäkään tai mistään, ja hänen seurassaan oli mahdotonta olla piristymättä. Hänen hyväntuulisuutensa kumpusi pysyvästä luottamuksesta Vapahtajaan ja Hänen evankeliumiinsa.
Eräänä kylmänä talvipäivänä toinen ystäväni, Tom, oli kävelemässä yliopistoalueen halki. Kello oli vasta seitsemän aamulla, ja alue oli autio ja pimeä. Lunta satoi sankasti ja tuuli oli navakka. ”Onpa surkea sää”, Tom ajatteli. Hän käveli kauemmas ja kuuli pimeydessä ja lumisateessa jonkun laulavan.
Aivan oikein, rankan lumisateen keskeltä ilmestyi aina myönteinen ystävämme Bruce. Kädet ojennettuina taivasta kohti hän lauloi Broadway-musikaali Oklahoman sanoja: ”Oi, mikä ihana aamu! Oi, mikä ihana päivä! Mulla on ihana tunne, kaikki nyt käy parhain päin.” (Richard Rodgers ja Oscar Hammerstein II, ”Oh, What a Beautiful Mornin’”, 1943.)
Näinä tuon tapahtuman jälkeisinä vuosina tuosta kirkkaasta äänestä synkässä myrskyssä on tullut minulle vertauskuva siitä, mitä usko ja toivo oikein ovat. Jopa yhä synkemmäksi muuttuvassa maailmassa me myöhempien aikojen pyhät voimme laulaa iloiten tietäessämme, että taivaan voimat ovat Jumalan kirkon ja kansan kanssa. Me voimme riemuita siitä tiedosta, että edessä odottaa ihana aamu – tuhatvuotisen päivän sarastus, kun Jumalan Poika nousee idästä ja hallitsee jälleen maan päällä.
Ajattelen myös kahta muuta kaunista aamua maailmanhistoriassa. Keväällä 1820 erään kauniin, kirkkaan päivän aamuna Palmyrassa New Yorkin osavaltiossa nuori mies nimeltä Joseph Smith meni metsikköön ja polvistui rukoukseen. Vastaus tuohon rukoukseen, Isän ja Pojan ilmestyminen, oli alkuna aikojen täyttymisen taloudenhoitokaudelle ja Jeesuksen Kristuksen kirkon palauttamiselle maan päälle.
Ja jälleen toinen kaunis aamu sarasti lähes 2 000 vuotta sitten Jerusalemin kaupungin muurin ulkopuolella. Aurinko paistoi varmasti poikkeuksellisen kirkkaasti tuona pääsiäisaamuna. Pieni joukko naisia oli mennyt käymään puutarhahaudalla toivoen voivansa voidella ristiinnaulitun Herransa ruumiin. Kaksi enkeliä kohtasi heidät, ja he julistivat: ”Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.” (Luuk. 24:5–6.)
Lausun todistukseni siitä, että Jeesus Kristus on voittanut synnin ja kuoleman. Todistan iankaikkisen Isän armollisesta suunnitelmasta ja Hänen ikuisesta rakkaudestaan. Katsokaamme joka aamu noustessamme kohti taivasta uskossa ja sanokaamme: ”Oi, mikä ihana aamu.” Tätä rukoilen Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.