Kuuliaisuus tuo siunauksia
Me saamme tiedon totuudesta ja vastaukset suurimpiin kysymyksiimme, kun olemme kuuliaisia Jumalan käskyille.
Rakkaat veljeni ja sisareni, kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että saan olla kanssanne tänä aamuna. Pyydän uskoanne ja rukouksianne, kun käytän etuoikeutta puhua teille.
Kautta aikojen ihmiset ovat etsineet tietoa ja ymmärrystä tästä kuolevaisesta olemassaolosta ja asemastaan ja tarkoituksestaan siinä sekä tietä rauhaan ja onneen. Meistä jokainen etsii niitä.
Tämä tieto ja ymmärrys ovat koko ihmiskunnan ulottuvilla. Ne sisältyvät totuuksiin, jotka ovat iankaikkisia. Opin ja liittojen luvun 1 jakeessa 39 sanotaan: ”Katso ja näe, Herra on Jumala, ja Henki todistaa, ja todistus on tosi, ja totuus pysyy aina ja ikuisesti.”
Runoilija on kirjoittanut:
Maa järkkyy ja muuttuu, ei taivaita nää,
Vaan ei koskaan voi totuutta hävittää.
Siinä suuruus on mittaamaton.1
Joku saattaisi kysyä: ”Mistä sellaisen totuuden voi löytää ja kuinka me tunnistamme sen?” Ilmoituksessa, joka annettiin profeetta Joseph Smithin kautta Ohion Kirtlandissa toukokuussa 1833, Herra julisti:
”Totuus on tieto asioista sellaisina kuin ne ovat ja kuin ne ovat olleet ja kuin ne tulevat olemaan – –.
Totuuden Henki on Jumalasta. – –
Eikä kukaan saa täyteyttä, ellei hän pidä hänen käskyjänsä.
Se, joka pitää hänen käskynsä, saa totuutta ja valoa, kunnes hänet kirkastetaan totuudessa ja hän tietää kaiken.”2
Mikä loistava lupaus! ”Se, joka pitää [Jumalan käskyt], saa totuutta ja valoa, kunnes hänet kirkastetaan totuudessa ja hän tietää kaiken.”
Tänä valistuneena aikana, jolloin evankeliumin täyteys on palautettu, teillä tai minulla ei ole mitään tarvetta etsiä totuutta purjehtimalla tuntemattomia meriä tai kulkemalla viitoittamattomia teitä. Rakastava taivaallinen Isä on merkinnyt meille reitin ja antanut meille pettämättömän kartan – nimittäin kuuliaisuuden. Me saamme tiedon totuudesta ja vastaukset suurimpiin kysymyksiimme, kun olemme kuuliaisia Jumalan käskyille.
Me opimme kuuliaisuutta koko elämämme ajan. Siitä alkaen kun olemme hyvin nuoria, hoidostamme vastuussa olevat antavat ohjeita ja sääntöjä varmistaakseen turvallisuutemme. Elämä olisi meille kaikille yksinkertaisempaa, jos me noudattaisimme täysin sellaisia sääntöjä. Monet meistä oppivat kuitenkin kokemuksesta, että on viisasta olla kuuliainen.
Lapsuusvuosinani perheemme vietti jokaisen kesän heinäkuun alusta syyskuun alkuun mökillämme Vivian Parkissa Provo-kanjonissa Utahissa.
Yksi parhaista ystävistäni noina huolettomina päivinä kanjonissa oli Danny Larsen, jonka perheellä oli myös mökki Vivian Parkissa. Joka päivä hän ja minä kuljeskelimme tässä poikien paratiisissa kalastaen puroista ja joista, keräten kiviä ja muita aarteita, retkeillen, kiipeillen ja yksinkertaisesti nauttien jokaisen päivän jokaisen tunnin jokaisesta minuutista.
Yhtenä aamuna Danny ja minä päätimme, että sinä iltana kokoontuisimme nuotion ääreen kaikkien kanjoniystäviemme kanssa. Meidän piti vain raivata läheiseltä niityltä paikka, jonne voisimme kaikki kokoontua. Niittyä peittävä kesäkuinen ruoho oli kuivunut ja tullut pisteleväksi, joten niitty ei sopinut tarkoituksiimme. Aloimme nyhtää pitkäksi venähtänyttä ruohoa suunnitellen raivaavamme suuren, pyöreän alueen. Kiskoimme ja revimme kaikin voimin, mutta saimme irti vain pieniä kourallisia itsepintaista rikkaruohoa. Tiesimme, että tuo tehtävä veisi koko päivän, ja tarmomme ja intomme alkoi jo hiipua.
Ja sitten minun, kahdeksanvuotiaan, mieleen tuli ratkaisu, joka tuntui minusta täydelliseltä. Sanoin Dannylle: ”Meidän ei tarvitse muuta kuin sytyttää tämä ruoho tuleen. Poltetaan vain rinki ruohon keskelle!” Hän suostui heti, ja minä juoksin mökillemme hakemaan muutaman tulitikun.
Jos joku teistä nyt luulee, että meillä oli kahdeksan vuoden vähäisessä iässä lupa käyttää tulitikkuja, haluan tehdä selväksi, että sekä Dannya että minua oli kielletty käyttämästä niitä ilman aikuisten valvontaa. Kumpaakin meistä oli toistuvasti varoitettu tulen vaaroista. Tiesin kuitenkin, missä meidän perhe säilytti tulitikkuja, ja meidän täytyi raivata se niitty. Yhtään enempää ajattelematta juoksin mökillemme ja nappasin muutaman tulitikun huolehtien siitä, ettei kukaan nähnyt. Piilotin ne nopeasti yhteen taskuistani.
Juoksin takaisin Dannyn luo innoissani siitä, että taskussani oli ratkaisu ongelmaamme. Muistan ajatelleeni, että tuli polttaisi vain sen alueen, jonka halusimme, ja sitten se kuin taikaiskusta sammuisi itsestään.
Raapaisin tulitikulla kiveä ja sytytin rutikuivan kesäkuisen ruohon ilmiliekkeihin. Se syttyi aivan kuin se olisi kasteltu läpikotaisin bensiinillä. Alkuun Danny ja minä olimme innoissamme katsellessamme, kuinka ruoho katosi, mutta pian kävi selväksi, ettei tuli tukahtuisi itsestään. Hätäännyimme tajutessamme, ettemme voisi mitenkään sammuttaa sitä. Uhkaavat liekit alkoivat kiiriä pitkin villiruohoa ylös vuorenrinnettä vaarantaen männyt ja kaiken muun tiellään olevan.
Viimein meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin juosta hakemaan apua. Pian kaikki mahdolliset miehet ja naiset Vivian Parkissa säntäsivät edestakaisin käsissään märkiä säkkejä, joilla he löivät liekkejä yrittäessään sammuttaa ne. Useita tunteja myöhemmin tukahdutettiin viimeiset kytevät tulipesäkkeet. Ikivanhat männyt olivat säästyneet ja samoin kodit, jotka liekit olisivat ennen pitkää saavuttaneet.
Danny ja minä saimme sinä päivänä muutamia vaikeita mutta tärkeitä opetuksia – joista vähin ei ollut suinkaan kuuliaisuuden tärkeys.
On olemassa sääntöjä ja lakeja, jotka varmistavat osaltaan fyysisen turvallisuutemme. Samoin Herra on antanut ohjeita ja käskyjä varmistaakseen osaltaan hengellisen turvallisuutemme, niin että voisimme onnistuneesti suunnistaa tässä usein petollisessa kuolevaisuuden olemassaolossa ja palata lopulta taivaallisen Isämme luo.
Vuosisatoja sitten, sukupolvelle, joka oli noudattanut iät ja ajat eläinuhrien perinnettä, Samuel julisti rohkeasti: ”Kuuliaisuus on parempi kuin uhri, totteleminen parempi kuin oinasten rasva.”3
Tällä taloudenhoitokaudella Herra ilmoitti profeetta Joseph Smithille, että Hän ”vaatii sydäntä ja altista mieltä; ja alttiit ja kuuliaiset saavat syödä Siionin maan hyvyyttä näinä viimeisinä aikoina”4.
Kaikki profeetat, muinaiset ja nykyiset, ovat tienneet, että kuuliaisuus on välttämätöntä pelastuksellemme. Nefi julisti: ”Minä menen ja teen sen, mitä Herra on käskenyt.”5 Vaikka muut horjuivat uskossaan ja kuuliaisuudessaan, Nefi ei kertaakaan jättänyt tekemättä sitä, mitä Herra pyysi häneltä. Sen johdosta siunatuiksi ovat tulleet lukemattomat sukupolvet.
Koskettava kertomus kuuliaisuudesta on kertomus Abrahamista ja Iisakista. Abrahamin oli varmasti piinallisen vaikeaa olla kuuliainen Jumalan käskylle viedä rakas Iisakinsa Morian maahan ja tarjota hänet siellä uhriksi. Pystymmekö kuvittelemaan, kuinka raskas Abrahamin sydän oli, kun hän matkasi osoitettuun paikkaan? Tuska on varmasti raastanut hänen ruumistaan ja piinannut hänen mieltään, kun hän sitoi poikansa Iisakin, pani hänet alttarille puiden päälle ja otti veitsen surmatakseen hänet. Horjumattomasti uskoen ja täysin Herraan luottaen Abraham taipui Herran käskyyn. Miten suurenmoinen olikaan julistus ja miten ihmeellisen tervetulleena se otettiinkaan vastaan: ”Älä koske poikaan äläkä tee hänelle mitään. Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät ja rakastat Jumalaa, kun et kieltäytynyt uhraamasta edes ainoaa poikaasi.”6
Abrahamia oli koeteltu ja testattu, ja hänen uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa johdosta Herra antoi hänelle tämän loistavan lupauksen: ”Sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille, koska sinä olit minun äänelleni kuuliainen.”7
Vaikka meitä ei pyydetä osoittamaan kuuliaisuuttamme niin dramaattisella ja sydäntä riipaisevalla tavalla, myös meiltä vaaditaan kuuliaisuutta.
Presidentti Joseph F. Smith julisti lokakuussa 1873: ”Kuuliaisuus on taivaan ensimmäinen laki.”8
Presidentti Gordon B. Hinckley on sanonut: ”Myöhempien aikojen pyhien onni, myöhempien aikojen pyhien rauha, myöhempien aikojen pyhien edistyminen, myöhempien aikojen pyhien menestys ja tämän kansan iankaikkinen pelastus ja korotus piilevät siinä, että vaellamme kuuliaisina Jumalan – – ohjeille .”9
Kuuliaisuus on profeettojen tunnusmerkki. Kautta aikojen se on tuonut heille voimaa ja tietoa. Meidän on välttämätöntä ymmärtää, että meilläkin on oikeus tähän voiman ja tiedon lähteeseen. Se on meidän jokaisen ulottuvilla heti tänään, kun noudatamme Jumalan käskyjä.
Vuosien varrella olen tuntenut lukemattomia henkilöitä, jotka ovat olleet erityisen uskollisia ja kuuliaisia. He ovat olleet siunaukseksi minulle ja innoittaneet minua. Saanen kertoa teille tapauksen kahdesta sellaisesta henkilöstä.
Walter Krause oli uskollinen kirkon jäsen, joka asui perheensä kanssa alueella, joka tultiin toisen maailmansodan jälkeen tuntemaan Itä-Saksana. Siellä päin maailmaa ei siihen aikaan ollut vapautta, mutta edessään olevista vaikeuksista huolimatta veli Krause oli mies, joka rakasti ja palveli Herraa. Hän täytti uskollisesti ja tunnollisesti jokaisen hänelle annetun tehtävän.
Toinen mies, Johann Denndorfer, syntyjään unkarilainen, koki kääntymyksen kirkkoon Saksassa, ja hänet kastettiin siellä vuonna 1911, kun hän oli 17-vuotias. Pian sen jälkeen hän palasi Unkariin. Toisen maailmansodan jälkeen hän huomasi olevansa käytännössä vanki kotimaassaan Debrecenin kaupungissa. Myös unkarilaisilta oli viety vapaus.
Veli Walter Krause, joka ei tuntenut veli Denndorferia, sai tehtävän olla hänen kotiopettajansa ja käydä hänen luonaan säännöllisesti. Veli Krause soitti kotiopetustoverilleen ja sanoi hänelle: ”Olemme saaneet tehtävän käydä veli Johann Denndorferin luona. Pystyisitkö lähtemään kanssani tällä viikolla tapaamaan häntä ja viemään hänelle evankeliumin sanoman?” Ja sitten hän lisäsi: ”Veli Denndorfer asuu Unkarissa.”
Hänen ällistynyt toverinsa kysyi: ”Milloin lähdemme?”
”Huomenna”, veli Krause vastasi.
”Milloin tulemme takaisin?” hänen toverinsa kysyi.
Veli Krause vastasi: ”Ehkä viikon kuluttua – jos pääsemme takaisin.”
Ja niin nämä kaksi kotiopetustoveria lähtivät veli Denndorferin luo matkustaen junalla ja bussilla Saksan koillisosasta Debreceniin Unkariin – melkoisen matkan. Veli Denndorferilla ei ollut ollut kotiopettajia sitten sodan alkamisen. Kun hän sitten näki nämä Herran palvelijat, kiitollisuus siitä, että he olivat tulleet, sai hänet liikuttumaan. Alkuun hän kieltäytyi kättelemästä heitä. Sen sijaan hän meni makuuhuoneeseensa ja otti pienestä kaapista laatikon, jossa olivat hänen vuosien varrella säästämänsä kymmenykset. Hän antoi kymmenykset kotiopettajilleen ja sanoi: ”Nyt olen ajan tasalla Herran kanssa. Nyt tunnen itseni kelvolliseksi puristamaan Herran palvelijoiden kättä!” Veli Krause kertoi minulle myöhemmin, ettei hän kyennyt kuvailemaan, kuinka paljon hän liikuttui siitä, että tämä uskollinen veli, jolla ei ollut moneen vuoteen kosketusta kirkkoon, oli kuuliaisesti ja johdonmukaisesti säästänyt vähäisistä ansioistaan kymmenen prosenttia maksaakseen kymmenyksensä. Hän oli säästänyt ne tietämättä, milloin jos ollenkaan hänellä saattaisi olla etuoikeus maksaa ne.
Veli Walter Krause kuoli yhdeksän vuotta sitten 94-vuotiaana. Hän palveli uskollisesti ja kuuliaisesti koko elämänsä ajan ja oli innoituksena minulle ja kaikille, jotka tunsivat hänet. Kun häntä pyydettiin hoitamaan tehtäviä, hän ei koskaan epäröinyt, hän ei koskaan napissut eikä hän koskaan keksinyt selityksiä.
Veljeni ja sisareni, tämän elämän suuri koetus on kuuliaisuus. ”Koettelemme heitä näin”, Herra on sanonut, ”nähdäksemme, tekevätkö he kaiken, mitä Herra, heidän Jumalansa, käskee heidän tehdä.”10
”Sillä kaikki, jotka haluavat saada siunauksen minun käsistäni, pysykööt laissa, joka on määrätty sen siunauksen saamiseksi, ja sen ehdoissa, niin kuin on säädetty ennen maailman perustamista.”11
Suurempaa esimerkkiä kuuliaisuudesta ei ole kuin Vapahtajamme. Hänestä Paavali teki havainnon:
”Vaikka hän oli Poika, hän joutui kärsimyksistä oppimaan, mitä on kuuliaisuus.
Kun hän oli saavuttanut täydellisyyden, hänestä tuli iankaikkisen pelastuksen tuoja, kaikkien niiden pelastaja, jotka ovat hänelle kuuliaisia.”12
Vapahtaja osoitti aitoa Jumalan rakkautta elämällä täydellisen elämän ja pitämällä kunniassa pyhän palvelutehtävänsä. Hän ei ollut koskaan ylimielinen. Hän ei koskaan pöyhkeillyt ylpeänä. Hän ei ollut koskaan petollinen. Hän oli aina nöyrä. Hän oli aina vilpitön. Hän oli aina kuuliainen.
Vaikka Jeesusta kiusasi itse petoksen mestari Perkele, vaikka Hän oli ruumiillisesti heikko ja nälkäinen paastottuaan neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, niin kun Paholainen esitti Hänelle kaikkein viekoittelevimmat ja houkuttelevimmat ehdotuksensa, Hän antoi meille jumalallisen esimerkin kuuliaisuudesta kieltäytymällä poikkeamasta siitä, minkä Hän tiesi oikeaksi.13
Kohdatessaan Getsemanen kärsimyksen, jolloin Hän kesti sellaista kipua, että Hänen hikensä oli kuin maahan putoilevia suuria veripisaroita14, Hän osoitti olevansa kuuliainen Poika sanomalla: ”Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois. Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.”15
Aivan kuten Vapahtaja käski varhaisia apostolejaan, Hän käskee myös teitä ja minua: ”Seuraa sinä minua.”16 Olemmeko me halukkaita tottelemaan?
Tieto, jota etsimme, vastaukset, joita kaipaamme, ja voima, jota haluamme tänään kohdataksemme monimutkaisen ja muuttuvan maailman haasteet, voivat olla meidän, kun olemme halukkaita tottelemaan Herran käskyjä. Lainaan jälleen kerran Herran sanoja: ”Se, joka pitää hänen käskynsä, saa totuutta ja valoa, kunnes hänet kirkastetaan totuudessa ja hän tietää kaiken.”17
Nöyrä rukoukseni on, että meitä siunataan niillä runsailla palkinnoilla, jotka kuuliaisille on luvattu. Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme ja Vapahtajamme nimessä. Aamen.