Kertomuksia konferenssista
Valo Afrikassa
Puheesta ”Jumalan valon antama toivo”, Liahona, toukokuu 2013, s. 76.
Joitakin vuosia sitten vaimollani Harrietilla ja minulla oli ikimuistoinen kokemus, jonka yhteydessä näimme tämän lupauksen täyttyvän. Olimme Länsi-Afrikassa, kauniissa maailmankolkassa, jossa kirkko kasvaa ja jossa on miellyttäviä myöhempien aikojen pyhiä. Länsi-Afrikassa on kuitenkin myös monia haasteita. Minä murehdin erityisesti näkemääni köyhyyttä. Kaupungeissa on korkea työttömyysaste, ja usein perheet näkevät paljon vaivaa täyttääkseen päivittäiset tarpeensa ja ollakseen turvassa. Sydämeni särkyi, kun kuulin, että monet rakkaat kirkkomme jäsenet elävät sellaisessa puutteessa. Mutta sain myös tietää, että nämä hyvät jäsenet auttavat toisiaan keventämään raskaita kuormiaan.
Saavuimme lopulta yhteen suuren kaupungin lähellä sijaitsevaan seurakuntakeskukseemme. Mutta sen sijaan että olisimme löytäneet taakkojen kuormittamia ja synkkyyden vallassa olevia ihmisiä, tapasimmekin iloisia ihmisiä, jotka aivan säteilivät valoa! Ilo, jota he tunsivat evankeliumista, oli tarttuvaa ja kohotti meidän mielialaamme. Rakkaus, jota he osoittivat meitä kohtaan, teki nöyräksi. Heidän hymynsä oli aito ja tarttuva.
Muistan pohtineeni tuolloin, voisiko koko maan päällä olla onnellisempia ihmisiä. Vaikka nämä rakkaat pyhät elivät vaikeuksien ja koettelemusten keskellä, he olivat täynnä valoa!
Kokous alkoi, ja aloin puhua. Mutta pian sähköt menivät poikki rakennuksessa, ja jouduimme täydelliseen pimeyteen.
Hetken ajan näin yleisön joukossa tuskin kenenkään kasvoja, mutta saatoin nähdä ja tuntea pyhiemme kirkkaan ja kauniin hymyn. Voi kuinka nautinkaan näiden ihanien ihmisten kanssa olemisesta!
Kappelissa oli edelleen pimeää, joten istuuduin vaimoni viereen odottamaan, että sähköt tulisivat päälle. Odotellessamme tapahtui jotakin merkittävää.
Muutama ääni alkoi laulaa yhtä evankeliumin palautuksesta kertovaa laulua. Ja sitten joukkoon liittyi muita ihmisiä. Ja vielä lisää. Pian kappelin täytti suloinen, mahtava äänten kuoro.
Nämä kirkon jäsenet eivät tarvinneet laulukirjoja; he osasivat jokaisen laulamansa laulun kaikki sanat. Ja he lauloivat laulun toisensa jälkeen voimalla ja hengellä, jotka koskettivat sydäntäni.
Lopulta valot välähtivät takaisin päälle ja huone kylpi valossa. Harriet ja minä katsahdimme toisiimme kyynelsilmin.
Suuren pimeyden keskellä nämä kauniit, ihanat pyhät olivat täyttäneet tuon kirkkorakennuksen ja meidän sielumme valolla.
Se oli meistä valtavan liikuttava hetki – hetki, jota Harriet ja minä emme koskaan unohda.
Valokuvakuvitus Richard M. Romney