Taivaallisen Isän rakkaus
Anna Nikititševa, Venäjä
Jokin aika sitten ystävämme kysyivät, voisivatko heidän poikansa John ja tämän tyttöystävä vierailla luonamme viikon ajan. John oli vähemmän aktiivinen, eikä hänen tyttöystävänsä ollut kirkon jäsen. Majoitimme tyttöystävän poikamme huoneeseen ja Johnin sohvalle olohuoneeseen.
Ennen heidän saapumistaan rukoilimme taivaallista Isää kysyen, kuinka meidän pitäisi toimia heidän kanssaan – opettajina, vanhempina vai pelkästään ystävinä? Saimme vastauksen, että meidän piti noudattaa Hengen kuiskauksia ja auttaa heitä hengellisesti.
Mieheni, poikamme ja minä istuudumme joka ilta tutkimaan pyhiä kirjoituksia. Ensimmäisenä iltana, jolloin vieraamme olivat luonamme, meistä tuntui, ettei meidän pitäisi kutsua heitä tutkimaan kanssamme. Mutta seuraavana iltana ennen pyhien kirjoitusten tutkimista John koputti ujosti oveemme ja sanoi: ”Mary ei uskalla kysyä, mutta hän haluaisi tietää, voimmeko liittyä seuraanne.”
Me heilautimme oven auki, kutsuimme heidät mukaan ja aloimme tutkia yhdessä Mormonin kirjaa. Mary ei ollut koskaan aiemmin lukenut pyhiä kirjoituksia eikä tiennyt, uskoiko hän Jumalaan. Hän myönsi, että kun hän oli tullut kotiimme, hän oli pelännyt, että me saattaisimme panna hänet osallistumaan johonkin uskontoon liittyvään, jota hän ei ymmärtäisi.
Saadakseen Maryn kotiutumaan mieheni kertoi hänelle pelastussuunnitelmasta, Vapahtajasta Jeesuksesta Kristuksesta, Joseph Smithin ensimmäisestä näystä ja Mormonin kirjasta. Mary keskusteli kanssamme puoliyöhön asti.
Seuraavana päivänä John ja Mary liittyivät seuraamme, kun lähetyssaarnaajat opettivat yhden keskustelun. En koskaan unohda henkeä, joka täytti huoneen. Yksinkertaisen keskustelun jälkeen puhuimme siitä, millainen taivaallinen Isämme on. Sitten Mary kysyi, miksi Jumala sallii kärsimyksen, jos Hän rakastaa meitä. Se oli kysymys, jota olin pohtinut pitkän aikaa.
Useita päiviä aiemmin olin saanut kirjeen ystävältä, joka oli saanut keskenmenon odottaessaan kolmatta lastaan, joten Maryn kysymys kosketti sydäntäni. Todistin, että onnen ja riemun ajat eivät joskus kykene opettamaan meitä yhtä syvällisesti ja iankaikkisesti kuin henkilökohtaisen murhenäytelmän ajat. Kerroin Marylle, että murhe voi karaista meitä aivan kuten tuli karaisee rautaa. Jos pysymme uskollisina Jumalalle kokiessamme koettelemuksia, uskomme vahvistuu.
Se oli unohtumaton keskustelu. Jälkeenpäin istuimme hiljaa, kun Henki todisti taivaallisen Isämme rakkaudesta. Kun Mary kohotti katseensa, hänen silmänsä olivat kirkkaat ja täynnä kyyneliä.
En tiedä, mitä tulevina vuosina tapahtuu, mutta tiedän varmasti, että ymmärrys, jonka näin Maryn silmissä sinä päivänä, auttaa häntä koko hänen elämänsä ajan ja voi osaltaan johdattaa hänet hänen taivaallisen Isänsä luo.