Kunnes taasen kohdataan
Pisin sakramenttikokous
Kirjoittaja asuu Lagosissa Nigeriassa.
Sakramenttikokous kestää yleensä tunnin ja kymmenen minuuttia. Mutta yhtenä sunnuntaina se tuntui jatkuvan ikuisesti.
Minä nautin myöhempien aikojen pyhien uskonnollisen kirjallisuuden lukemisesta. Ja koska näitä kirjoja ei ole helposti saatavilla Nigeriassa, lainaan niitä eräältä ystävältä. Koska haluan palauttaa ystäväni kirjat muutaman päivän kuluessa, niitä on aina mukanani ja käytän vapaahetket lukemiseen.
Eräänä sunnuntaina minulla oli lainakirja mukanani, kun osallistuin seurakunnan sakramenttikokoukseen, josta olen vastuussa korkean neuvoston jäsenenä. Luin kirjaa odottaessani, että voisin antaa piispalle viestin vaarnan johtokunnalta. Kun piispa tuli, hän pyysi minua puhumaan ensimmäisen neuvonantajansa kanssa, koska hänen piti tervehtiä muutamia vierailijoita. Välitettyäni viestin ensimmäiselle neuvonantajalle asetuin istumaan korokkeelle.
Heti istuutuduttuani tajusin kuitenkin, että ystäväni kirja oli kadonnut. Kokouksen alkuun oli aikaa noin viisi minuuttia – ja johtava virkailija istui jo korokkeella – joten ajattelin, ettei minun pitäisi lähteä etsimään sitä. Surressani pettymyksen tuottamista ystävälleni alkoi koettelemukseni pisimmässä sakramenttikokouksessa, mihin olen ikinä osallistunut.
Toivoin, että aika kuluisi nopeasti, mutta jokainen kohta kokouksen ohjelmassa tuntui kestävän iäisyyden. Olin rauhaton ja rukoilin ääneti, että Jumala pitäisi kirjan turvassa. Puheet eivät oikeasti olleet pitkiä, mutta tavaton levottomuus oli vallannut mieleni. Viisi minuuttia ennen kokouksen päättymistä en kestänyt enää. Lähetin ensimmäiselle neuvonantajalle viestin kysyen, olinko jättänyt kirjan hänen luokseen. Toivoin, että hän nyökkäisi. Mutta hän pudisti päätään.
En sulkenut silmiäni loppurukouksen aikana vaan tarkkailin tiiviisti kahta muuta paikkaa, missä arvelin kirjan voivan olla. Samalla päätin, että mikäli tarpeen, kävisin pyhäkoululuokissa ilmoittamassa, että olin kadottanut kirjan.
Yllättävää oli kuitenkin se, että kun sakramenttikokous päättyi, tunteeni olivat muuttuneet merkittävästi enkä ollut enää huolissani kirjasta. Pyhä Henki näytti minulle – vain muutamassa lyhyessä hengellisen valaistumisen hetkessä – että olin huolissani vääristä asioista. Opin, että se, millä oli todella merkitystä, oli se, suojelisinko vai enkö suojelisi sitä, minkä Jumala oli antanut hoiviini. Mielessäni tein heti luettelon siitä, mitä saatoin muistaa Jumalan uskoneen vastuulleni: sieluni, perheeni, kotiopetettavani, ne, joille minun pitäisi kertoa evankeliumista, palvelemani seurakunnan jäsenet, edesmenneet esivanhempani, jotka tarvitsevat temppelitoimituksia, ja niin edelleen.
Löysin kyllä kirjan sen jälkeen kun olin saanut tämän tärkeän sielua luotaavan kokemuksen. Mutta tuon pisimmän sakramenttikokouksen lopussa löysin myös elämästäni asioita, jotka kaipasivat kohennusta. Ja halusin sitoutua tekemään työtä niiden tärkeimpien asioiden parissa, joita taivaallinen Isä haluaa.
Valokuvakuvitus Les Nilsson