Mikä muka on niin suurta suuressa ja avarassa rakennuksessa?
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Kun maailma sanoo sinulle, että sen tie on parempi, osoita rohkeutta evankeliumin totuuksien puolustamisessa ja elämisessä niiden mukaan.
Kuvitus Steve Kropp
Abby on innoissaan koulun tanssiaisiin menosta mutta toivoo, että hänen uusi juhlapukunsa olisi hiukan enemmän niiden pukujen kaltainen, joihin hänen ystävänsä tulevat pukeutumaan. Hänen mielestään hänen ystävänsä näyttävät tyylikkäämmiltä ja hienostuneemmilta hihattomissa juhlapuvuissaan kuin hän säädyllisessä asussaan, ja hän pelkää erottuvansa joukosta.
Kun Nate eräänä iltana on ystäviensä kanssa, yksi hänen kavereistaan tuo oluttölkkejä ja panee ne kiertämään. Naten kieltäytyessä ensin sanoen: ”Minä en voi”, hänen ystävänsä alkavat nauraa ja härnätä häntä. Nate ei halua ystäviensä ajattelevan, ettei hän ole hyvä tyyppi, joten hän harkitsee muutaman olutkulauksen ottamista vain saadakseen ystävänsä lopettamaan nauramisen.
Tuntuvatko nämä tilanteet tutuilta? Kuten Abby ja Nate, me kukin tulemme elämässämme risteyksiin, joissa eteemme avautuu eri valintoja kuin polkuja. Näissä vaikeissa ja tärkeissä päätöksentekopaikoissa me pelkäämme toisinaan puolustaa sitä, mihin uskomme, koska pelkäämme erottuvamme joukosta.
Abby ja Nate kokevat omakohtaisesti joitakin niistä vaikeuksista, joita kuvataan Lehin näyssä elämän puusta. Tuossa näyssä meille kerrotaan, että kaksi niistä tärkeimmistä syistä, miksi ihmiset lähtevät pois kaidalta ja kapealta polulta, ovat, että kiusausten houkutus sokaisee heidät (ks. 1. Nefi 8:23; 12:17) ja että suuressa ja avarassa rakennuksessa olevien pilkka saa heidät häpeämään (ks. 1. Nefi 8:26–28). Tutkikaamme näitä kahta osaa Lehin näystä nähdäksemme, voisimmeko sekä ymmärtää niitä paremmin että myös oppia niistä saadaksemme voimaa puolustaa sitä, mikä on oikein, ja erottua muista tehdessämme niin.
Kulje tähän suuntaan
Maailman kiusauksiin ja houkutuksiin liittyvä ongelma on, että ne ovat kovin houkuttelevia, vai mitä? Presidentti Spencer W. Kimball (1895–1985) on sanonut: ”Kuka muka on sanonut, ettei synti ole hauskaa? – – Synti on kiinnostavaa ja haluttavaa. – – Synti on helppoa, ja sillä on suuri joukko miellyttäviä kumppaneita.”1
Niin ikävä kuin sitä onkin myöntää, monet noista muista poluista näyttävät usein houkuttelevilta. Jotkin poluista kääntyvät äkillisesti jännittäviin suuntiin, kun taas toiset kaartuvat poispäin niin hienovaraisesti, että hetken aikaa ne näyttävät kulkevan samansuuntaisesti evankeliumin polun kanssa. Jotkin on peitetty upeasti punaisella matolla, ja niillä kuuluu suosionosoitusten kaiku. Toiset näyttävät päällystetyn kullalla ja jalokivillä.
Itse suuren ja avaran rakennuksen vetovoima on hyvin samankaltainen. Asuvathan jotkut maailman rikkaimmista, suosituimmista, vetovoimaisimmista ja vaikutusvaltaisimmista ihmisistä juuri tuollaisissa paikoissa! Miksi emme haluaisi viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, toimia kuten he ja pukeutua kuten he? Usein heillä näyttää olevan paljon hauskempaa kuin meillä muilla, jotka yritämme pysytellä evankeliumin polulla.
Paljolti samoin kuin ystävämme Abbyn kohdalla, mitä enemmän kiinnitämme huomiota tuon suuren ja avaran rakennuksen asukkaisiin, sitä enemmän saatamme tuntea kateutta tai turhautumista tai jopa vihaa. Saatamme ajatella, ettei tunnu oikeudenmukaiselta, että heillä on niin paljon kaikkea mukavaa, kun me yritämme pysyä elämän puulle johtavalla polulla.
Saatana tietää, että yksi parhaista tavoista saada ihmiset lähtemään pois evankeliumin polulta, on huijata heidät uskomaan, että polulla pysyminen on liian vaikeaa, pitkästyttävää tai vanhanaikaista. Hän ei välitä siitä, minkä noista muista poluista me valitsemme – mikä tahansa kelpaa – kunhan se ei ole evankeliumin polku.
”Miltä se hedelmä maistuu?”
Suuren ja avaran rakennuksen asukkaiden lempipuuhaa on uskollisten pilkkaaminen. Presidentti Thomas S. Monson on sanonut: ”Yhä useammin joillakin kuuluisuuksilla ja muilla ihmisillä, jotka – – ovat julkisuudessa, on taipumus pilkata uskontoa yleensä ja toisinaan etenkin meidän kirkkoamme. Jos meidän todistuksemme ei ole juurtunut tarpeeksi lujasti, sellaiset arvostelut voivat saada meidät epäilemään omia uskonkäsityksiämme tai horjumaan päätöksissämme.”2
Vaikuttaa siltä, että menemmepä minne tahansa elämässämme, joko henkilökohtaisesti tai internetissä, lähettyvillä on suuren ja avaran rakennuksen avoinna oleva ikkuna, jossa joku on valmis osoittamaan sormella ja nauramaan asioille, joita me arvostamme. Olemme kenties kaikki kokeneet eri aikoina tätä pilkkaa, ja se voi olla hyvin tuskallista. Me tiedämme, että meidän pitäisi suhtautua siihen Kristuksen kaltaisella tavalla, mutta se ei ole aina helppoa. Kukaan ei pidä siitä, että hänelle nauretaan tai että hänen syvästi kokemiaan uskonkäsityksiä vähätellään. Kuten Nate, me saatamme joskus vastata seuraavasti: ”Minä en voi – minä olen mormoni”, vain kuullaksemme muiden nauravan entistä makeammin.
”Minä en voi…”
Oletko koskaan huomannut, kuinka pilkkaajilla on aina taipumus keskittyä sanoihin en voi? Kuten: ”Miksi et voi juoda tuota?”, ”Miksi et voi lähteä kanssani shoppailemaan sunnuntaina?” tai ”Miksi et voi harrastaa seksiä ennen kuin olet naimisissa?”
Tämä keskittyminen sanoihin en voi saa kenties meidät tuntemaan itsemme voimattomiksi. Meistä saattaa tuntua siltä kuin olisimme heikkoja ja tahdottomia. Saattaa tuntua siltä kuin olisimme persoonattoman Jumalan avuttomia uhreja, Jumalan, joka on sitonut meidät niin, ettei meillä ole yhtään hauskaa.
Tämä taktiikka on hyvin, hyvin vanha. Itse asiassa Saatana on käyttänyt sitä aivan alusta asti. Kun Jumala asetti Aadamin ja Eevan Eedenin puutarhaan, Hän sanoi heille: ”Jokaisesta puutarhan puusta saat vapaasti syödä” (Moos. 3:16). Kuulostavatko sanat ”jokaisesta puusta” sinusta rajoitukselta? Vaikka Jumala sanoikin Aadamille ja Eevalle, että hyvän- ja pahantiedon puusta syömisellä oli tiettyjä seurauksia, Hän ei koskaan fyysisesti rajoittanut heitä. Heillä oli koko puutarha käytössään, ja heille sanottiin: ”Saat kuitenkin itse päättää, sillä se on sinulle suotu” (Moos. 3:17). Se kuulostaa minusta vapaudelta!
Onkin kiinnostavaa, että tullessaan myöhemmin paikalle Saatana sanoo: ”Niin, onko Jumala sanonut: Te ette saa syödä kaikista puutarhan puista?” (Moos. 4:7.) Periaatteessa Saatana kysyi: ”Miksi ette voi syödä tuon puun hedelmää?” samaan pilkalliseen sävyyn, joka kuuluu suuren ja avaran rakennuksen ikkunoista. Saatana keskittyi siihen ainoaan asiaan, johon Jumala oli liittänyt seurauksia, ja hän sai sen kuulostamaan siltä kuin Jumala haluaisi riistää jotakin Aadamilta ja Eevalta. Saatana vääristeli Jumalan sanoja ja lisäsi valheita pyrkimyksessään saada heidät seuraamaan itseään eikä Jumalaa. Loppujen lopuksi hedelmän syöminen oli kuulunut suunnitelmaan koko ajan. Ja Jumala varasi Vapahtajan antaakseen Aadamille ja Eevalle ja kaikille heidän lapsilleen mahdollisuuden kasvaa ja palata kotiin.
”Minä en halua!”
Ja mitä me todellisuudessa sanomme, kun vastaamme: ”Minä en voi – minä olen mormoni”? Sanommeko me itse asiassa: ”Kunpa voisinkin, ja jos en olisi mormoni, minä varmasti tekisin niin”? Minulla oli kerran ystävä, jolla oli tapana laskea leikkiä kaikista niistä asioista, joita hän haluaisi tehdä, jos hän ei olisi kirkon jäsen. Ongelma oli, etten aina ollut varma siitä, laskiko hän leikkiä.
Sen sijaan että keskittyisimme siihen, mitä emme voi ja emme tee, meidän kannattaisi käyttää sanoja en halua. Eli ”Minä en halua – minä olen mormoni.” Kun käytämme sanoja en halua emmekä en voi, se muuttaa ilmauksemme luonteen ja osoittaa, että vapaus valita itse tuo meille voimaa. Sanomalla ”en halua” me sanomme: ”Minä päätän olla tekemättä niin, en siksi, että olen sokea seuraaja tai koska minua rajoitetaan, vaan koska uskon tahdonvapauteen ja vastuullisuuteen ja minä tahdon tehdä niin kuin on oikein. Minä päätän toimia enkä olla toiminnan kohteena.” (Ks. 2. Nefi 2:14, 26.)
Se, että käyttää sanoja ”en halua” eikä ”en voi”, on myös valtavan rohkea teko. Väkijoukkojen seuraaminen maailman eri poluilla ei vaadi yhtään rohkeutta. Kuka tahansa pystyy siihen. Totuuden puolustaminen osoittaa todellista uskoa. Erottuminen maailmasta vaatii todellista rohkeutta. Se osoittaa, että me todella käytämme tahdonvapauttamme ja tosiaan ajattelemme itse. Suuressa ja avarassa rakennuksessa oleviin ihmisiin viitataan aina nimettömänä ihmisjoukkona, kasvottomana laumana. Heidän sanansa ovat loppujen lopuksi onttoja ja tarkoituksettomia. Käyttämällä uskollisesti tahdonvapauttamme me voimme saada rohkeutta sanoa, kuten Lehi sekä hänen perheensä rohkeat ja uskolliset jäsenet: ”Me emme piitanneet heistä” (1. Nefi 8:33).
Yhä jumalattomammaksi muuttuvassa maailmassa ne, jotka nousevat esiin ja rohkeasti kulkevat evankeliumin polkua, todella erottuvat joukosta. Mutta he eivät ole yksin. Presidentti Thomas S. Monson onkin pyytänyt meitä: ”Olkaamme aina rohkeita ja valmistautuneita puolustamaan sitä, mihin me uskomme, ja jos meidän täytyy tehdä se yksin, tehkäämme se rohkeasti, sen voiman vahvistamina, että todellisuudessa emme ole koskaan yksin, kun seisomme taivaallisen Isämme rinnalla.”3