Hän siunasi särkyneen säveleni
Randy Lonsdale, Alberta, Kanada
Korvani helottivat kirkkaanpunaisina häpeästä, kun teini-ikäinen poikani Derek ja minä saimme laulettua sakramenttikokouksessa loppuun laulun ”Be Still, My Soul” [Ole tyyni, sieluni]1. En ollut avannut ääntäni kunnolla ennen kokouksen alkamista, ja kun sitten yritin laulaa korkean sävelen, ääneni särkyi pahasti.
Vajosin takaisin penkille tuntien oloni vaivautuneeksi, vaikka hymyilevä vaimoni katselikin minua kannustavasti vakuuttaen minulle, etten ollut pilannut kokouksen henkeä.
Loppurukouksen jälkeen menin autolleni hakemaan oppikirjaa. Eräs seurakuntamme sisar seisoi lähellä ulko-ovea nyyhkyttäen. Hänen ystävänsä tuki häntä käsi kiedottuna hänen olkapäilleen. Kun kuljin ohi, itkevä sisar kutsui minua nimeltä ja kiitti minua laulusta, jonka olimme valinneet laulettavaksemme, ja siitä, että esitimme sen tavalla, joka oli koskettanut häntä syvästi.
Hän selitti, että hän oli synnyttänyt joitakin päiviä aiemmin vauvan, joka oli syntynyt kuolleena, ja oli taistellut siitä lähtien vihan ja epätoivon tunteita vastaan. Kun Derek ja minä lauloimme sen laulun, hän oli tuntenut Hengen kietovan hänen tuskaisan sielunsa rauhalliseen, lohdulliseen lämpöön. Se oli täyttänyt hänet toivolla, jota hän tarvitsi kantaakseen murheen ristinsä.
Mutisin vaivautuneena kiitokseni ja menin ulos ovesta tuntien itseni siunatuksi ja nöyräksi hänen sanojensa johdosta. Kun ehdin autolle, muistin Kim B. Clarkin, Brigham Youngin yliopiston Idahon kampuksen rehtorin, pitämän hartaustilaisuuden puheen. Hän oli sanonut: ”Kun me toimimme uskossa [Jeesukseen] tehdäksemme Hänen työtään, Hän on kanssamme” palvellessamme muita ja ”siunaa meitä niin, että sanomme juuri sen, mitä heidän tarvitsee kuulla”. Veli Clark opetti myös, että ”se, mitä todellisuudessa sanomme ja todellisuudessa teemme, voi tuntua vähän kiusalliselta eikä kovin hiotulta. – – Mutta Vapahtaja ottaa sanamme ja tekomme ja vie ne Henkensä välityksellä ihmisten sydämeen. Hän ottaa vilpittömän mutta epätäydellisen yrityksemme ja kääntää sen joksikin, mikä on juuri oikein, tosiaan joksikin, mikä on täydellistä.”2
Kiitollisuuden kyyneleet täyttivät silmäni, kun palasin seurakuntakeskukseen. Herra oli siunannut epätäydellisen musiikkiesityksen ja vienyt sen viestin täydellisesti nuoren sisaren surevaan sydämeen lohduttamaan hänen surevaa sieluaan. Lisäksi Herra käytti tätä koskettavaa kokemusta tuodakseen minun sydämeeni paljon syvemmän ymmärryksen syvällisestä evankeliumin periaatteesta.