Jumalan oikeudenmukaisuus ja armo
Takkavalkeaillan puheesta ”Borne Upon Eagles’ Wings” [Kannettu kotkan siivillä], joka pidettiin 2. kesäkuuta 1974 Brigham Youngin yliopistossa. Koko puheen teksti englanniksi on osoitteessa speeches.byu.edu.
Tiedän, että olemme jonakin päivänä jälleen Vapahtajan kanssa, että jos olemme uskollisia Hänelle, olemme vapaita – ilman kahleita ja kuormia – ja että tunnistamme Hänen ruumiinsa merkeissä jotakin Hänen kahleistaan ja vankeudestaan ja kuolemalla antamastaan uhrista meidän puolestamme.
Valokuva Jeremy Burke Hunter, kopiointi kielletty
Se päättäjäistilaisuus tai valmistujaisjuhla oli toisenlainen kuin mikään, mihin olin koskaan osallistunut tai missä olin koskaan ollut läsnä. Paikalla oli 44 valmistuvaa, kaikki miehiä. Heillä ei ollut perinteikkäitä akateemisia viittoja tai päähineitä tai kaapuja. Jokaisella miehellä oli yllään vaaleansininen farmaripaita ja tummansiniset farmarihousut.
Tilaisuutta ei pidetty juhlasalissa, ei stadionilla eikä edes miellyttävässä auditoriossa. Se pidettiin vaatimattomassa uskontojenvälisessä kappelissa Utahin osavaltion vankilassa. Valmistuva luokka oli onnistuneesti suorittanut vuoden kestäneen raamatunopiskelukurssin, jonka Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko oli järjestänyt mutta joka oli ollut avoin kaikille halukkaille.
Alkurukouksen piti nuori mies, joka näytti enemmänkin poikaselta. Hän pelkäsi kuollakseen mutta rukoili koko sydämestään. Hän oli vankilassa kärsimässä kymmenen vuoden tuomiota aseellisesta ryöstöstä. Loppurukouksen piti noin 45–50-vuotias mies, joka näytti siltä kuin olisi voinut olla jonkun eno. Hän kärsi elinkautista rangaistusta toisen asteen murhasta.
Eräs nuorukainen, joka oli vapautunut vankilasta, oli tullut hakemaan todistuksensa ja kannustamaan tovereitaan. Hän sanoi: ”Kaverit, näkökulma vankilasta on todella huono. Ulkopuolella tosiaan näyttää paremmalta. Yrittäkää muistaa se.” Sitten hän kääntyi ulkopuolisten, paikalle tulleiden ystävien ja perheiden, puoleen ja sanoi: ”Te olette valo pimeässä paikassa. Ellei sellaista rakkautta olisi, joka teillä on, me emme kykenisi pääsemään sieltä, missä olemme, sinne, missä meidän pitää olla.”
Kun tilaisuus oli ohi, sen johtanut vanki sanoi jonkin verran liikutusta äänessään ja hieman kosteutta silmissään: ”Tämä on vuotemme lupaavin tilaisuus. Tämä on parempi kuin joulu. Tämä on parempi kuin kiitospäivä. Tämä on jopa parempi kuin äitienpäivä. Tämä on parempi, koska me olemme valistuneet, mikä on niin lähellä vapautta kuin meille on mahdollista.”
Valokuva © Thinkstock
Sitten portit kolahtivat kiinni vaimoni ja minun lähtiessä. Kun sinä iltana menimme kotiin, tunnustan, etten kyennyt nukkumaan. Tuo kokemus ahdisti minua. Seuraavan aamun varhaisina tunteina minulla oli tunteita ja ajatuksia ja toisenlainen näkemys vankeudesta ja vapaudesta (ja siitä, miten ne liittyvät valistumiseen ja rakkauteen) kuin koskaan aiemmin.
Jumalan oikeudenmukaisuus
Yksi vaikutelma, jonka sinä yönä sain, on se, että Jumala on oikeudenmukainen. Alma on sanonut: ”Luuletko, että armo voi ryöstää oikeudenmukaisuudelta? Minä sanon sinulle: Ei, ei rahtuakaan. Jos niin, Jumala lakkaisi olemasta Jumala.” (Alma 42:25.) Apostoli Paavali sanoi galatalaisille: ”Älkää pettäkö itseänne! Jumala ei salli itseään pilkattavan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” (Gal. 6:7.)
Yksi ajatus, jonka sitten sain, on se, että Paavali todella tarkoitti meidän niittävän samaa mitä kylvämme. Mieleeni tuli edelleen, että jos me kylvämme ohdakkeita, me emme tosiaankaan odota saavamme mansikoita. Jos kylvämme vihaa, emme tosiaankaan odota saavamme runsaasti rakkautta. Me saamme takaisin sitä samaa, mitä kylvämme.
Sitten mieleeni tuli toinen ajatus, kun muistin nuo sinipukeiset miehet: vaikka niitämmekin sitä mitä kylvämme, niin jotenkin me niitämme aina suuremmassa määrin. Kylvämme vähän ohdakkeita ja saamme paljon ohdakkeita – vuosi vuoden perään suuria pensaita, ja ne leviävät leviämistään. Emme koskaan pääse niistä eroon, ellemme kitke niitä pois. Jos kylvämme vähän vihaa, niin ennen kuin tajuammekaan, olemme niittäneet paljon vihaa – se kytee ja kalvaa ja hehkuu ja puhkeaa viimein vihan roihuksi.
Sitten tajusin lohdullisesti, että ensimmäinen ajatukseni – että Jumala on oikeudenmukainen – ei ollutkaan ironista kyllä niin piinallinen kuin miltä se kuulosti. Niin pelottavaa kuin ehkä onkin se, että me kaikki olemme tehneet syntiä, niin pelottavaa kuin ehkä onkin ajatella, että Jumala on oikeudenmukainen, minusta on ehdottomasti pelottavampaa ajatella, että Jumala olisi epäoikeudenmukainen.
Myöhempien aikojen pyhien opin yksi perusperiaate on, että meidän on tiedettävä, että Jumala on oikeudenmukainen, jotta voimme edetä. Yksi Jumalan ominaisuuksista on oikeudenmukaisuus, eikä meillä olisi uskoa – pelon takia – elää vanhurskaasti tai rakastaa paremmin tai tehdä parannusta auliimmin, ellemme jotenkin uskoisi, että oikeudenmukaisuus on puolellamme, jos jotenkin ajattelisimme, että Jumala muuttaisi mieltään ja päättäisi, että voimassa onkin erilainen joukko sääntöjä.1 Koska me tiedämme, että Jumala on oikeudenmukainen ja lakkaisi olemasta Jumala, ellei Hän olisi sellainen, niin meillä on uskoa edetä tietäen, ettei meistä tule oikun tai mielijohteen tai pahan päivän tai huonon pilan uhreja. Varmuus siitä on hyvin rohkaisevaa.
Jumalan armo
Sitten sain uuden ajatuksen. Kuinka kiitollinen olinkaan, että koska Jumala on se, kuka Hän on, Hänen täytyy olla myös armollinen Jumala. Luvussa Alma 42, sen jälkeen kun Alma oli vakuuttanut Koriantonille, että Jumalan täytyi olla oikeudenmukainen, hän julisti, että tuon saman Jumalan täytyi olla myös armollinen ja että tuo armo vaatisi katuvan. Tuo ajatus oli minulle nyt erilainen, koska olin juuri käynyt vankilassa katuvien luona. Tuo ajatus antoi minulle rohkaisua: armo voisi vaatia katuvan. Tulin siihen tulokseen, että jos noiden miesten täytyi joutua vankeuteen, katumuspaikkaan, voidakseen käyttää hyväksi armon lahjaa – ja jos he sinne joutumalla löysivät Jeesuksen Kristuksen evankeliumin tai pyhät kirjoitukset tai sovituksen – niin heidän vankeutensa oli sen arvoista.
Menkäämme siis katumuspaikkaan – piispan luo tai Herran luo tai niiden luo, joita olemme loukanneet, tai niiden, jotka ovat loukanneet meitä. Uskoisin, että meillä on omia pieniä katumuspaikkojamme kaikkialla ympärillämme. Jos meidän on mentävä sinne ollaksemme todella katuvia ja saadaksemme osaksemme armon lahjan, niin meidän täytyy tehdä se.
Tiedän, ettei ole helppoa mennä takaisin ja saada tehtyä tekemättömäksi ja aloittaa alusta uudelleen, mutta uskon koko sydämestäni, että on helpompaa ja varmasti tyydyttävämpää aloittaa uudelleen kuin jatkaa ja yrittää uskoa, ettei oikeudenmukaisuus vaatisi veroaan.
Valokuvakuvitus Welden C. Andersen
Eräs brittiläinen oppinut, josta pidän, on sanonut: ”En luule, että kaikki, jotka valitsevat väärän tien, joutuvat kadotukseen, mutta heidän pelastamisensa riippuu palaamisesta oikealle tielle. Yhteenlaskuvirhe voidaan korjata, mutta vain palaamalla takaisin, kunnes virhe löytyy, ja alkamalla siitä uudelleen, ei siis milloinkaan jatkamalla eteenpäin. Paha voidaan tehdä tekemättömäksi, mutta se ei milloinkaan voi ’kehittyä’ hyväksi. Aika ei sitä paranna. Noidankehään joutunut vapautuu vain palaamalla takaisin..”2
Jumala on siis oikeudenmukainen, ”armo vaatii katuvan” (Alma 42:23) ja paha voidaan tehdä tekemättömäksi.
Parannuksenteon tarve
Viimeinen ja kruunaava ajatus, jonka sain, auttoi minua ymmärtämään jotakin, mitä en ollut kenties koskaan todella ymmärtänyt. Siitä syystä jokaisessa sukupolvessa ja jokaisella taloudenhoitokaudella Herra on sanonut sen, mitä Hän sanoi hyvin varhain tämän taloudenhoitokauden opeissa: ”Älä opeta tälle sukupolvelle mitään muuta kuin parannusta; pidä minun käskyni” (OL 6:9). Siitä tuli minulle hyvin myönteinen, hyödyllinen ja koskettava ajatus ja jae. Tiesin – tavalla, jolla en ollut koskaan aiemmin ymmärtänyt – ettei mitään muuta tietä ole kuin parannus.
Jos olet muiden kuolevaisten kaltainen, sinulla on joitakin alueita, joilla sinun pitää vapauttaa itsesi, sinulla on joitakin siteitä ja kahleita, joista voisit päästä irti, ja sinulla on joitakin syntejä, joista voisit tehdä parannuksen. Saanen ottaa vain yhden esimerkin: tietämättömyyden kahle.
Suurin alkukahle elämässämme näyttää minusta olevan yksinkertaisesti se, ettei tiedä tarpeeksi. Me opimme pieniä kuluneita sanontoja varhain elämässämme. Kaksi niistä on, että ”tietämättömyys on onnea” ja ”se, mitä ei tiedä, ei voi vahingoittaa”. Saanen sanoa niin voimakkaasti kuin kykenen, että mikään ei vahingoita teitä enemmän kuin se, mitä ette tiedä. Uskon, että meitä syytetään sitä seuraavasta, itse aiheuttamastamme orjuudesta ja että me kärsimme jonkinlaisen rangaistuksen tässä elämässä tai tulevassa siitä, mitä jätämme oppimatta.
Uskontomme opinkappaleista me opimme, ettemme voi pelastua tietämättömyydessä (ks. OL 131:6), että se, mitä opimme tässä elämässä, nousee kanssamme ylösnousemuksessa (ks. OL 130:18), että meillä on paljon parempi asema tulevassa maailmassa, jos meillä on tietoa (ks. OL 130:19), että meidät pelastetaan siinä määrin kuin olemme oppineet3, että valo ja totuus hylkäävät Paholaisen (ks. OL 93:37), että Jumalan kirkkaus on äly (ks. OL 93:36) jne. Yhdessä vaiheessa tämän taloudenhoitokauden alussa koko kirkko kokonaisuutena sai osakseen syytöksen. Herra sanoo Opin ja liittojen luvussa 84:
”Ja nyt minä annan teille käskyn tarkkailla itseänne, ottaa tunnollisesti varteen iankaikkisen elämän sanat.
Sillä teidän tulee elää jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.
Sillä Herran sana on totta, ja mikä tahansa, mikä on totta, on valoa, ja mikä tahansa, mikä on valoa, on Hengestä, nimittäin Jeesuksen Kristuksen Hengestä.” (Jakeet 43–45, kursivointi lisätty.)
Se, että tulemme viimein Herran Jeesuksen Kristuksen eteen, minne luku 84 meidät vie, alkaa sanasta.
”Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä”, Herra julisti palvelutyössään, ”voitte pyytää mitä ikinä haluatte, ja te saatte sen” (Joh. 15:7, kursivointi lisätty).
Vapauden tärkeys
Jos meidän pitäisi valita johtoajatus olemassaolollemme – sille olemassaololle, jonka tunnemme nyt, ei menneisyydessämme kuolevaisuutta edeltävässä elämässämme eikä siinä, mikä odottaa tulevaisuudessa – tuon johtoajatuksen pitäisi liittyä jotenkin todellisen vapauden tavoitteluun. Me tiedämme, että tärkeä osa suurta neuvonpitoa taivaassa käytettiin siihen, että meille opetettiin, kuinka voisimme edistyä kohti täydellistä vapautta. Isän tie oli tahdonvapauden ja valinnan tie – vapaus erehtyä mutta pohjimmiltaan vapaus onnistua. Mahdollisimman moni suojatoimenpide ja kaikki maailmankaikkeuden voimat tuotiin varmistamaan, että meillä on vapaus harjoittaa tahdonvapauttamme ja palata selestiseen kotiimme. Näitä suojatoimenpiteitä ovat evankeliumin totuuksien täyteys ja Vapahtajan, Jeesuksen Kristuksen, sovitus.
Greg K. Olsenin teos Joseph Smith Libertyn vankilassa, kopiointi kielletty
Me todella koemme orjuutta ja vankeutta, kun emme ole vapaita. Melkein toivon, että minut olisi vangittu jossakin vaiheessa elämääni, niin että voisin tehdä tästä lausunnosta hyvin vaikuttavan. Kunpa voisin puhua siten kuin Pietari tai Paavali ja saada enkelit tulemaan ja säikäyttämään vartijat ja avaamaan vankilan portit (ks. Ap. t. 12:5–11; ks. myös 16:25–26) tai siten kuin Alma ja Amulek ja saada vankilan seinät sortumaan (ks. Alma 14:23–29) tai siten kuin Joseph Smith, joka osasi kirjoittaa kenties taloudenhoitokautemme suurenmoisinta pyhää kirjallisuutta likaisen, ankean, kolkon vankilan uumenista (ks. OL 121–123). Me kiitämme Jumalaa siitä, että elämme sellaisena aikana kuin nyt, kun kirkkomme presidentin ja profeetan ei tarvitse elää vangitsemisen pelossa ja kun meidän ei tarvitse ainakaan poliittisesti ja fyysisesti joutua kahleisiin tai orjuuteen. Mutta elämässämme on muunlaisia kahleita ja muunlaisia vankiloita, jotka meidän täytyy hävittää. Meidän pitää tehdä kaikki se, mitä tulimme tänne tekemään.
Uskon koko sydämestäni, että jos me kykenemme tekemään parannuksen synneistämme, jos me kykenemme suhtautumaan laupiaasti muiden synteihin, jos me kykenemme olemaan rohkeita olosuhteissamme ja haluamme tehdä niille jotakin, meidän kaikkien elävä Jumala ojentaa meille kätensä ja pyhien kirjoitusten sanoin ”[kantaa meitä] kuin kotkan siivillä” (OL 124:18).
Minua on kannettu kotkan siivillä. Tiedän koko sydämestäni, että Jumala elää ja että Jeesus on Kristus. Tiedän, että Jeesus johtaa tätä kirkkoa, että tämä on Hänen kirkkonsa, että Hän on pääkulmakivi, jonka ympärille on laskettu elävien apostolien ja profeettojen perustus. Tiedän, että olemme jonakin päivänä jälleen Vapahtajan kanssa, että jos olemme uskollisia Hänelle, olemme vapaita – ilman kahleita ja kuormia – ja että tunnistamme Hänen ruumiinsa merkeissä jotakin Hänen kahleistaan ja vankeudestaan ja kuolemalla antamastaan uhrista meidän puolestamme. Tiedän, että meidän täytyy tehdä parannus synneistämme ja että Jumalan täytyy olla oikeudenmukainen, mutta iloitsen suuresti pyhistä kirjoituksista ja elävien profeettojen sanoista, että siellä missä on paljon syntiä, voi olla paljon enemmän armoa ja että ”armo vaatii katuvan”.