Saarna puhujakorokkeen takaa
Jeff Fullmer, Idaho, USA
Kun perheemme istui muutaman rivin päässä diakoneista eräässä sakramenttikokouksessa, en pystynyt ajattelemaan ennen alkulaulua muuta kuin ettei yksi diakoneista ollut solminut kunnolla pitkää solmiotaan eikä työntänyt ryppyistä paitaansa housunkauluksen alle. Ajattelin, että jonkun olisi pitänyt auttaa häntä. Eikö diakonien kuitenkin pitäisi sakramentin jakaessaan olla esimerkkinä Vapahtajasta niin käytöksessään kuin pukeutumisessaankin?
Kokous eteni, ja minä unohdin hänet. Kun diakonit olivat jakaneet sakramentin, tuli puheiden vuoro. Toisena puhujana oli tuon nuorukaisen äiti. Hän puhui kääntymyksestään, koettelemuksistaan nuoruudessa ja kamppailuistaan yksinhuoltajaäitinä. Se oli hieno puhe, joka herkisti hänet kyyneliin. Hän asettui istumaan korokkeelle ja itki edelleen, kun seurakunnan kuoro kokoontui laulamaan.
Juuri silloin hänen poikansa, jonka solmio oli vinossa ja paita housujen päällä, nousi ja käveli korokkeelle. Hän halasi äitiään ja kyykistyi tämän viereen lohduttamaan. Kyyneleet kihosivat silmiini katsellessani, mitä edessäni tapahtui. Kohtaus sai minut sanattomaksi. Mutta samassa oivalsin jotakin ja painoin pääni. Istuessani siinä ylläni sileä kaksirivinen puku, täydellisesti sidottu solmio ja kiillotetut mustat kengät tajusin, että minulta oli todella jäänyt huomaamatta jotakin sakramenttiin valmistautumisessa.
Tuo nuorukainen ja hänen äitinsä laskeutuivat korokkeelta ja istuutuivat vierekkäin kuoron alkaessa laulaa. Minä istuin paikallani kykenemättä kuuntelemaan musiikkia, koska tuon diakonin opettama saarna täytti sydämeni Kristuksen kaltaisen rakkauden sanomalla.
Poika oli toiminut hellyyttä ja huolenpitoa osoittaen. Hänen nuorilla kasvoillaan ei ollut pienintäkään merkkiä nolostumisesta – vain puhdasta rakkautta. Muutkin puhujakorokkeella pidetyt puheet sinä päivänä olivat hyviä, mutta tulen aina muistamaan sen saarnan puhujakorokkeen takaa.