Kotimme, perheemme
Herra ei koskaan huutanut minulle
Tunsin avuttomuutta seuratessani, kuinka vanhin poikamme lankesi Saatanan ansoihin, ja viestin usein pelkoani suuttumalla. Minun oli muututtava itse eikä yritettävä muuttaa poikaani.
Kun neljä lastamme olivat pieniä, mieheni ja minä oletimme, että jos näyttäisimme hyvää esimerkkiä ja kasvattaisimme heidät evankeliumissa osoittaen paljon rakkautta ja ollen johdonmukaisia, he eivät varmasti poikkeaisi tuolta polulta.
Eräänä kesäpäivänä meidän oli pakko luopua tuosta oletuksesta. Vanhin poikamme, noin 14-vuotias, lähti uimaan ystäviensä kanssa. Kun tulin nuorempien lasten kanssa uima-altaalle, olin näkevinäni savukkeen hänen käsissään. Olin huolissani, joten puhuin siitä hänelle myöhemmin. Hän sanoi vain, että olin erehtynyt. Valitettavasti siitä alkoivat hänen valheensa.
Ajan mittaan hän etääntyi meistä yhä enemmän. Hänen kanssaan ei pystynyt enää puhumaan, ja usein hän suuttui aiheetta. Savukkeita seurasivat alkoholi, huumeet, karkea kielenkäyttö ja lukuisat valheet. Ja hänen käytöksensä perhettä kohtaan alkoi olla sietämätöntä.
Alkuun yritimme rajoittaa hänen toimintaansa suojellaksemme häntä, mutta se aiheutti vain lisää vastustusta. Kurinpidolla ei ollut mitään vaikutusta. Kun nuhtelin häntä ja haastoin hänet muuttumaan, keskusteluistamme tuli usein äänekkäitä riitoja, jotka etäännyttivät meitä yhä enemmän toisistamme.
Esikoispoikaamme koskevat pelkomme panivat mieheni ja minut lujille. Yritimme löytää johdatusta rukoilemalla, mutta tunsin avuttomuutta seuratessani, kuinka esikoispoikamme valitsi niin vaarallisen tien. Kun rukoilimme, tunsimme johdatusta antaa pojallemme enemmän tilaa sen sijaan että hallitsisimme häntä tiukemmilla säännöillä. Se tuntui äärimmäisen haitalliselta ja järjettömältä, mutta kaikki aiemmat yrityksemme panna loppu hänen käytökselleen olivat epäonnistuneet. Niinpä päätimme rangaista tai rajoittaa häntä vain silloin kun hänen toimensa vaikuttivat suoraan perhe-elämäämme.
Vaikka yritimme noudattaa Herran neuvoja, huomasimme tilanteen huononevan. Minun oli vaikeaa saada itseluottamusta ja päästä eroon lannistumisen tunteista. Mieheni ja minä yritimme pitää johdonmukaisesti perheillan ja perherukouksen, mutta syyllisyys valtasi minut, kun muistin jokaisen kerran, jolloin olimme jättäneet ne väliin, ja jokaisen kerran, jolloin olin käyttäytynyt väärin poikaamme kohtaan. Itkin paljon, nukuin vähän ja joskus olin fyysisesti niin uupunut, että pystyin hädin tuskin toimimaan.
Perhe-elämää sellaisena kuin olimme sen kokeneet, ei enää juurikaan ollut. Perheillat päättyivät säännöllisesti kaaokseen ja riitoihin. Minä etenkin olin kärsimätön rakkaideni kanssa ja tein sen heille tiettäväksi suureen ääneen.
Mieheni ja minä tajusimme, ettemme voisi antaa tilanteen nujertaa perhettämme. Päätimme jatkaa Herran ja profeettojen neuvojen seuraamista, joten yritimme pitää spontaaneja, vapaamuotoisia perheiltoja niiden lasten kanssa, jotka halusivat osallistua. Mutta vieläkään en kyennyt hyväksymään sitä, että vanhin poikamme oli takertunut Saatanan ansoihin. Rukoilemalla, paastoamalla ja toivomalla – koska muuta meillä ei näyttänyt olevan jäljellä – me luovutimme taakkamme Herralle ja luotimme Häneen.
Ongelmat pahenivat. Eräänä erityisen vaikeana hetkenä pyysin mieheltäni pappeuden siunausta. Toivoin lohdun ja rohkaisun sanoja. Mutta Herra tiesi todelliset tarpeeni. Minua ojennettiin siitä, että riitelin niin äänekkäästi poikani kanssa. Herra teki minut tietoiseksi siitä, ettei Hän ollut koskaan huutanut minulle – mutta minä huusin lapsilleni koko ajan.
Tuossa siunauksessa minulle annettiin lisäksi neuvo, että minun piti puhua pojalleni häntä kohtaan tuntemastani huolesta eikä nuhdella häntä. Tajusin, että suuttumukseni ja arvosteluni olivat itse asiassa olleet ilmaus siitä, että pelkäsin hänen puolestaan. Hyökkäsin jatkuvasti häntä vastaan, ja hän puolustautui niin kuin vain kykeni. Mietin, miten voisin muuttaa käytöstäni.
Tuossa vaiheessa palvelin instituutinopettajana. Huomasin, ettei nuoria kirkossa ollut vaikeaa kohdella rauhallisesti ja huomaavaisesti, koska minun ei tarvinnut kamppailla äidintunteideni kanssa.
Yritin katsoa poikaani, en huolestuneen äidin vaan ulkopuolisen silmin. Tämä strategia sekä monet rukoukset ja paastot auttoivat minua hillitsemään tunteitani ja näkemään poikani – joka oli nyt melkein 18-vuotias – uusin silmin. Kykenin jälleen kerran näkemään hänen hyvät ominaisuutensa. Onnistuin ilmaisemaan tunteeni ja huoleni hänelle vilpittömästi ja hermostumatta.
Siitä tuli käännekohta suhteessamme. Poikani ja minä keskustelimme monista asioista, ja minä kykenin siirtämään hänelle vastuun hänen käytöksensä seurauksista. Mieheni ja minä annoimme hänelle vain neuvoja ja ohjeita siitä, kuinka hän voisi itse ratkaista ongelmansa.
Vähitellen hän alkoi hyväksyä rakkautemme ja tukemme. Kanssakäymisellemme viiden vaikean vuoden jälkeen on nyt ominaista ennen kaikkea kunnioitus. Hänen elämänsä on monessa suhteessa yhä rikkinäinen, mutta hän on saamassa sitä järjestykseen. Hän oivaltaa vähitellen, mikä elämässä on todella tärkeää ja mikä tuo kestävää tyytyväisyyttä.
Herran neuvojen mukaan toimiminen on auttanut perhettämme saamaan takaisin paljon onnellisemman elämän. Mieheni ja minä olemme oppineet muovaamaan omaa elämäämme ja perheemme elämää sen sijaan että yrittäisimme muovata poikamme elämää.
Tiedän nyt, mitä lasteni uskominen Herran huomaan tarkoittaa. Hän tuntee heidät paremmin kuin minä. Olen oppinut olemaan tuntematta itseäni tilivelvolliseksi kaikista lasteni päätöksistä. Mieheni ja minä huomasimme, että paras apu, mitä voisimme antaa pojallemme, oli kääntyä Herran puoleen ja luottaa Hänen tahtoonsa ja neuvoihinsa.
Kuvitus Ben Sowards