Kuuleeko joku minua?
Lucas oli rukoillut monta kertaa, mutta oliko hänellä todistus rukouksesta?
”Mä polvistun päivittäin Ja puhun Isälle taivaan. Hän kuulee, Hän vastaa, kun uskossa rukoilen.” (”Rukoilen uskossa”, Lasten laulukirja, s. 147.)
Olin huolissani. Alkeisyhdistyksen opettajani oli pyytänyt minua pitämään puheen seuraavan viikon yhteisessä tuokiossa. ”Sinä voisit todistaa rukouksesta”, hän oli sanonut. Olimme juuri puhuneet luokassamme rukouksesta.
Minä olin rukoillut monta kertaa. Pidin aina omat rukoukseni, ja rukoilin usein perherukouksen. Olin pitänyt monta kertaa ruokarukouksenkin, ja olin rukoillut aiemmin Alkeisyhdistyksessä. Mutta nyt en ollut varma, oliko minulla todistus rukouksesta tai ymmärsinkö, kuinka rukous voisi auttaa minua. ”Kuuleeko joku todella, kun rukoilen?” minä pohdin.
Menin keittiöön, jossa äiti oli laittamassa päivällistä.
”Mama”, kysyin, ”kuinka minä voin todistaa rukouksesta, kun en ole varma, onko minulla todistus siitä?”
Äiti kietoi kätensä ympärilleni. ”Mitä jos pitäisit oppiaiheen rukouksesta huomenna perheillassa, niin puhumme siitä yhdessä?” hän sanoi.
Äiti auttoi minua etsimään kertomuksia ja konferenssipuheita rukouksesta. Sitten aloin valmistautua perheiltaan ja puheeseeni Alkeisyhdistyksessä.
Kun pidin maanantaina oppiaiheen, äiti ja isä kertoivat minulle, kuinka rukous oli auttanut heitä. Pidin puheeni Alkeisyhdistyksessäkin seuraavana sunnuntaina, mutta minusta ei tuntunut paljonkaan erilaiselta. Pohdin yhä, oliko minulla todistus rukouksesta. Rukoilin vilpittömästi epäilysteni johdosta, mutta vastaus ei tullut aivan heti.
Kerran isä tuli kotiin etsittyään koko päivän tuloksetta työtä. Hän oli hyvin surullinen. Hän oli ollut työtön monta viikkoa. Juoksin hänen luokseen ja halasin häntä, niin kuin aina teen.
”Älä ole surullinen, papa”, minä sanoin. Sitten äkkiä tunsin jotakin sydämessäni. ”Meidän pitää rukoilla”, sanoin.
”Nyt hetikö?” isä kysyi.
”Niin, nyt heti”, minä vastasin. ”Minä uskon, että taivaallinen Isä kuulee meitä.”
Me polvistuimme yhdessä ja rukoilimme pyytäen taivaallista Isää lohduttamaan meitä.
Rukouksen jälkeen luimme pyhiä kirjoituksia, kuten teemme joka ilta, ja sitten istuimme yhdessä ja juttelimme. Huomasin, että vähän kerrallaan surumielisyytemme korvautui onnella, jota meillä oli aina kotona. Minusta tuntui erilaiselta – ihan kuin olisimme turvassa ja meitä suojeltaisiin, ja tiesin, että kaikki järjestyisi. Se oli suurenmoinen tunne.
Mamakin huomasi sen. ”Tunnetko sen, Lucas?” hän kysyi hiljaa. ”Pyhä Henki lohduttaa meitä ja auttaa meitä tietämään, ettemme ole yksin.”
”Niin, minä tunnen sen”, minä vastasin. Minä tiesin, että taivaallinen Isä kuulee rukouksemme.
Se oli ilta, jota en koskaan unohda. Nyt minulla on oma todistus rukouksen voimasta.
Kuinka minun tulisi rukoilla?
Kun me rukoilemme, me puhumme taivaalliselle Isälle, joten me aloitamme sanomalla ”Taivaallinen Isämme”. Me kiitämme Häntä siunauksistamme. Sitten me pyydämme Häneltä sitä, mitä tarvitsemme. Me päätämme aina sanomalla ”Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.”
Me voimme rukoilla milloin, missä ja mistä asiasta tahansa. Meidän ei tarvitse olla polvistuneina tai olla kirkossa. Me voimme rukoilla jotakin pientä tai suurta.
Me voimme rukoilla ääneen tai hiljaa mielessämme, yksin tai muiden ihmisten kanssa.
Me käytämme sanoja, jotka osoittavat kunnioitusta taivaallista Isää kohtaan.
Me puhumme aina kunnioittavasti käyttäen kaunista kieltä ja osoittaen kunnioitusta taivaalliselle Isälle.