Hän tarvitsee rakkautta
Jay Mcfarland, Utah, USA
En ollut kovin vaikuttava teini-ikäinen enkä käyttänyt juurikaan aikaa muiden palvelemiseen. Tuossa vaiheessa äiti pyysi minua tulemaan kanssaan käymään isotätini luona hoitokodissa.
Serkkuni ja hänen tyttärensä Stephanie tulivat mukaamme tuolle vierailulle. Stephanie oli 7- tai 8-vuotias. Kun menimme sisälle hoitokotiin, hän vilkutti jokaiselle näkemälleen ihmiselle. He ilahtuivat aivan kuin hän olisi jaellut auringonpaistetta ja sateenkaaria. Minä puolestani välttelin katsekontaktia.
Kun astuimme huoneeseen, jossa isotätini asui erään toisen iäkkään naisen kanssa, tein parhaani hävitäkseni taustalle. Stephanie hyppäsi kuitenkin tätini vuoteelle ja alkoi kertoa hänelle juttujaan.
Panin huoneesta merkille jotakin. Tätini puolella oli merkkejä rakkaudesta ja sukulaisista. Seinällä oli kuvia ja piirustuksia, ja yöpöytää koristivat kukat. Toinen puoli huonetta oli puhdas ja paljas. Mitään merkkejä vierailijoista ei näkynyt, seinällä ei ollut kortteja eikä kuvia.
Tätini huonetoveri istui yksin pyörätuolissa eikä huomioinut meitä. Hän hyräili jotakin sävelmää ja taputti käsivarsillaan pyörätuoliaan, mikä teki oloni vaivautuneeksi.
Stephanie nykäisi äitiään käsivarresta ja kysyi: ”Äiti, mikä tuota tätiä vaivaa?” Stephanien äiti kumartui kuiskaamaan: ”Hän tarvitsee rakkautta.” En ollut valmistautunut siihen, mitä seuraavaksi tapahtui.
Epäröimättä Stephanie juoksi naisen luo ja hyppäsi tämän syliin. Sitten hän alkoi kertoa juttujaan ja esittää kaikenlaisia kysymyksiä. Nainen ei vastannut. Sen sijaan kyyneleet vierivät hänen poskilleen, kun hän halasi Stephanieta. Usean seuraavan minuutin ajan Stephanie istui hänen sylissään silitellen hänen hiuksiaan ja suukottaen hänen poskeaan.
En ollut koskaan aiemmin nähnyt tällaista epäitsekästä rakkautta, ja yritin salata kyyneleeni. Kun myöhemmin ajoimme pois hoitokodista, ihailin sitä, kuinka nuori Stephanie osasi olla niin epäitsekäs ja niin täynnä rakkautta ja myötätuntoa täysin vierasta ihmistä kohtaan.
Ennen pitkää tein täyskäännöksen elämässäni ja palvelin kokoaikaisessa lähetystyössä. Siellä palvellessani Stephanie kirjoitti minulle söpöjä kirjeitä, joissa oli aivan samanlaisia piirustuksia kuin tätini huoneessa hoitokodissa.
Ennen kuin palasin kotiin, sain järkyttäviä uutisia, että Stephanie oli sairastunut ja menehtynyt. Itken yhä sitä, että hänen valonsa sammui niin pian, mutta olen edelleen kiitollinen hänen esimerkistään. Hän opetti minulle, mitä palveleminen todella on.
Meidän ei tarvitse koskaan miettiä, kuinka palvella tai pitäisikö meidän palvella. Jos sydämemme on oikealla paikallaan, silloin palvelemisesta tulee osa meitä, ei vain sitä, mitä teemme.