Nyt tiedän, että Jumala on olemassa
Carla Sofia Gavidia, Ontario, Kanada
Useita vuosia sitten palvelin temppelityöntekijänä Santiagon temppelissä Chilessä. Yhden iltavuoron aikana minun alkoi olla vaikea hengittää, joten pyysin vastentahtoisesti lupaa lähteä pois etuajassa.
Kun kävelin maanalaisen asemalle, rukoilin, että juna, jolla matkustaisin, olisi siellä niin että pääsisin nopeasti kotiin. Luulin, että rukoukseeni vastattiin, kun näin junan pysähtyvän laiturille. Mutta kun menin lähemmäs, näin junan henkilökunnan kiirehtivän auttamaan matkustajaa, joka oli mahdollisesti saanut sydänkohtauksen. Mieleeni tunkivat lempilauluni sanat: ”Tänään olenko hyvää mä tehnyt lain?”1 Sain heti tunteen, että minun pitää auttaa.
Kiiruhdin paikalle, jonne junan henkilökunta vei nuoren miehen odottamaan ambulanssia, ja minun sallittiin jäädä. Rukoilin, että tietäisin, mitä tehdä, ja pyysin, että taivaallinen Isä säästäisi tämän nuoren miehen hengen. En halunnut jättää häntä yksin pelkäämään, joten pitelin häntä kädestä ja yritin auttaa häntä pysymään rauhallisena. Vakuutin hänelle, että hänellä oli pitkä elämä edessä ja että Jumalalla oli hänelle jokin tarkoitus. Otin selville hänen perheensä puhelinnumeron, soitin heille ja kerroin, että heidän poikansa oli matkalla sairaalaan eikä ollut yksin.
Kun ensihoitajat saapuivat, seurasin heitä ambulanssin luo. Minusta tuntui, että minun pitäisi pysyä tämän nuoren miehen luona, kunnes hänen perheensä saapuisi. Yllätyksekseni ensihoitajat päättivät, että minun pitäisi tulla mukaan, joten pitelin nuorta miestä kädestä koko matkan sairaalaan.
Pian saavuttuamme hänet vietiin ensiapuun, ja minä menin ulos odottamaan hänen perhettään. Kun he tulivat, nuoren miehen äiti puhkesi kyyneliin, halasi minua ja sanoi olevansa hyvin iloinen siitä, että maan päällä on yhä hyviä ihmisiä.
Viikkoa myöhemmin sain puhelun siltä nuorelta mieheltä. Hän kertoi minulle, että lääkärien mukaan rauhallisena pysyminen oli ollut ratkaisevan tärkeää tuossa vaiheessa ennen kuin hän pääsi sairaalaan.
Siihen päivään mennessä hän ei ollut uskonut Jumalaan. Olin sanaton, kun hän huudahti: ”Sinä pelastit henkeni, ja olen ikuisesti kiitollinen sinulle! Nyt tiedän, että Jumala on olemassa.”
Kun lähdin temppelistä etuajassa sinä päivänä, Henki johdatti minut oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Olen kiitollinen taivaalliselle Isällemme siitä, että hän ohjasi minua ja antoi minulle rohkeutta tehdä, niin kuin siinä kirkon laulussa sanotaan, enkä antanut tilaisuuden mennä ohi, vaikka ainoa asia, jonka voin tehdä, oli pitää kädestä vierasta ihmistä.