Vierasta ihmistä palvelemassa

Yong Gil Park

Kirjoittaja asuu Kaliforniassa Yhdysvalloissa.

Kun lähtöni Koreasta lähestyi, olin huolissani. Kuka pitäisi lähdettyäni huolen tädistäni?

Äitini ei ollut maallisella matkallaan ottanut vastaan evankeliumia, vaikka olin rukoillut hänen puolestaan ja tuntenut, että hän ottaisi sen vastaan jonakin päivänä. Hän oli ollut vahva nainen, joka oli tehnyt koko elämänsä uhrauksia elättääkseen perheemme Korean sodan jälkeen. Kun äitini kuolemasta oli kulunut vuosi, vaimoni ja minä menimme Los Angelesin temppeliin Kaliforniassa Yhdysvalloissa hänen kastettaan ja konfirmointiaan varten. Voimakas Henki huoneessa vahvisti minulle, että äitini otti iloiten vastaan evankeliumin ja toimitukset.

Juuri ennen kuolemaansa äitini oli pyytänyt minua huolehtimaan nuoremmasta siskostaan, joka oli sairaalassa Koreassa. Asuin perheeni kanssa Kaliforniassa, joten valitettavasti minulla ei näyttänyt olevan mitään keinoa täyttää äitini myötätuntoista viimeistä toivetta. Sitten sain odottamatta työni vuoksi siirron Etelä-Koreaan, mikä merkitsisi vuoden eroa perheestäni. Vaikka olin huolissani siitä, että asuisin kaukana perheestäni, odotin myös käyntejä tätini ja isäni luona, joka oli korealaisessa sairaalassa ja poti Alzheimerin tautia.

Pyysin taivaalliselta Isältä jumalallista apua asumiseeni kaukana perheestäni. Kun mietin aikaa, jonka viettäisin Koreassa, päätin käydä isäni ja tätini luona sekä temppelissä kerran viikossa ja rukoilla perheeni puolesta päivittäin.

Kun sitten olin Koreassa, uuden seurakuntani piispa kutsui minut Nuorten Miesten johtajaksi ja Evankeliumin oppi -luokan opettajaksi. Seurakuntani ja sairaalat, joissa isäni ja tätini olivat, sijaitsivat kaukana toisistaan, ja minulla oli hyvin vaativa työ, mutta taivaallinen Isä siunasi minua voimalla ja kestävyydellä pitää kunniassa kirkon kutsumukseni ja päätökseni.

Pian sen jälkeen kun aloin käydä tätini luona, huomasin, että hänellä kävi harvoin vieraita. Päätin hakea hänet viikonlopuiksi luokseni hotelliini, missä oli ylimääräinen huone. Minulla oli kuitenkin ongelma: veisinkö hänet mukanani kirkkoon sunnuntaisin? Luulin, ettei hän olisi kiinnostunut eikä myöskään ymmärtäisi kokouksia, ja hän joutuisi odottamaan minua kirkon jälkeen tuntikausia, kunnes selviytyisin kokouksista ja muista velvollisuuksistani. Mutta jostakin syystä minulla oli tunne, että minun pitäisi ottaa hänet mukaani.

Sinä sunnuntaina otin hänet mukaani, ja kuten arvata saattoi, hänen täytyi odottaa minua jälkeenpäin. Kokousten jälkeen vein hänet takaisin hotellille syömään. Huomasin, että hänellä oli mukanaan pussi. Kysyin häneltä siitä, ja hän sanoi, että eräs sisar oli antanut hänelle vähän välipalaa.

Joka kerta kun minulla oli velvollisuuksia kirkon jälkeen, tämä sisar – joka ei tuntenut tätiäni – toi aina hänelle välipalaa. Eräällä viikolla pitäessäni pyhäkoulun oppiaihetta tuttu ääni tarjoutui lukemaan yhden pyhien kirjoitusten kohdan. En ollut koskaan kuvitellut, että tätini tarjoutuisi, mutta tätini vieressä istuva ystävällinen sisar oli kehottanut häntä lukemaan luokalle. Vaikka tädilläni oli vaikeuksia tutustua ihmisiin, koska hän oli ollut eristyksissä sairaalassa, kaikki jäsenet tervehtivät häntä ystävällisesti ja juttelivat hänen kanssaan.

Joka sunnuntai-ilta vein hänet takaisin sairaalaan ja lupasin hakea hänet taas seuraavana viikonloppuna, mikä aina toi onnellisen hymyn hänen kasvoilleen.

Kerran eräs ystäväni kertoi olevansa huolissaan siitä, että tädilläni saattaisi olla vaikeaa, kun käyntini äkkiä päättyisivät lähtiessäni Koreasta. Kun suunniteltu lähtöni Koreasta lähestyi, tunteeni olivat kahtalaiset – olin onnellinen siitä, että olisin pian taas perheeni kanssa, mutta ahdistunut ja surullinen siitä, että jättäisin tätini yksin.

Viimein selitin tädilleni, etten kykenisi käymään hänen luonaan yhtä usein. Hän oli hetken hiljaa, ilmeisen pettyneenä. Sitten hän yritti koota itsensä ja kysyi, voisinko käydä hänen luonaan taas vuoden päästä. Itkin ja pyysin kiihkeästi taivaallista Isää auttamaan tätiäni.

Viimeisenä sunnuntainani Koreassa piispa kysyi, voisivatko seurakunnan jäsenet hakea tätini sunnuntaisin kirkkoon. Hän sanoi, että monet jäsenet olivat halukkaita käymään tätini luona säännöllisesti – niin monet, että heidän pitäisi järjestää vuorot. En ollut uskoa hänen tarjoustaan! Se oli odottamaton vastaus kiihkeisiin rukouksiini.

Koska jäsenet asuivat kaukana sairaalasta, jossa tätini oli, tarjouduin jättämään heille hieman rahaa matkakustannusten kattamiseksi, mutta jäsenet kieltäytyivät ottamasta rahojani. He sanoivat minulle, että he kävisivät vuorotellen kerran kuukaudessa hänen luonaan, mutta sain myöhemmin tietää, että he kävivät itse asiassa joka viikko. Yksi uskollinen sisar haki tätini joka perjantai instituuttiin ja lounaalle. Hän jopa vei tätini kampaajalle hiustenleikkuuseen. Eräs toinen sisar, kahden teini-ikäisen yksinhuoltaja, tarjoutui hakemaan hänet joka sunnuntaiaamu. Tämä sisar laittaa tädilleni ruokaa, vie häntä kävelemään ja kuuntelee musiikkia hänen kanssaan. Mikä tärkeintä, hän yrittää olla ystävä, ja tätini on viimein avautunut ja juttelee vaivattomasti hänen ja muiden jäsenten kanssa. Joka sunnuntai-ilta piispa hakee tätini jonkun jäsenen luota, vaikka hänellä on ollut pitkä päivä täynnä kirkon kokouksia ja muita velvollisuuksia, viedäkseen tätini takaisin sairaalaan. Joka torstai hän lähettää minulle ystävällisen sähköpostiviestin kertoakseen heidän taivaallisesta palvelutyöstään tätini hyväksi.

Uskon, että äitini näki uskollisten myöhempien aikojen pyhien teot heidän palvellessaan hänen nuorempaa siskoaan. Ja nyt minä tiedän, selkeämmin kuin koskaan, miksi me kutsumme muita kirkon jäseniä ”veljiksi” ja ”sisariksi”.