Järkkymättömiä
Kun käännyimme Herran puoleen maanjäristyksen jälkimainingeissa, meitä muistutettiin siitä, miten tärkeää on muistaa Hänet aina.
Perjantai, 11. maaliskuuta 2011, klo 14.46; Kōriyama, Japani; Kōriyaman kappeli, toinen kerros.
Viisitoista lähetyssaarnaajaa keskellä johtajakoulutusta alkaa harjoitella Joseph Smithiä koskevien asioiden opettamista. Kun toivon ja rauhan sanoma täyttää huoneen, ikkunat alkavat täristä. Ääni kovenee. Tärinä voimistuu jyrinäksi.
Rakennus nytkähtelee puolelta toiselle, ja liike lisääntyy nopeudeltaan ja voimakkuudeltaan, kunnes siitä tulee yhtä jatkuvaa tärähtelevää liikettä. Seisominen ja käveleminen on lähes mahdotonta. Jotkut lähetyssaarnaajat yrittävät suojautua pöytien alle – kunnes pöydät lentävät huoneen poikki. Rakennus, kaupunki, jopa koko provinssi horjuu sekasorrossa, aivan kuin maa repeäisi auki. Mieleni valtaa yksi ajatus: ”Toimita lähetyssaarnaajat ulos täältä!”
Ihmeenomainen evakuointimme
Sendain lähetyskentän johtajana olin opettanut lähetyssaarnaajia ja jäseniä kuukausien ajan kääntymään Herran puoleen (ks. Moosia 7:33). Kun nyt itse käännyin Hänen puoleensa saamaan jumalallista ohjausta, innoitusta tuli nopeasti: ”Avaa ovi – tarjoa pakoreitti.” Tiesin, että minun oli avattava ovi, ennen kuin katto romahtaisi jättäen meidät loukkuun sisälle. Niinpä kiiruhdin ovelle ja avasin sen. ”Ulos täältä!” huusin.
Lähetyssaarnaajat horjahtelivat liikkuvalla, keinuvalla, kohoilevalla lattialla kohti avointa ovea, sitten he suuntasivat portaita alas ja ulos kirkkorakennuksesta. Kun olimme ulkona, meistä tuntui turvallisemmalta, vaikka emme olleetkaan vielä turvassa luonnonvoimilta. Sää oli muuttunut purevan kylmäksi, ja lumisade piiskasi kasvojamme.
Kirkkorakennusta vastapäätä buddhalaisen hautausmaan hautakiviä kaatui nurin, ja hautausmaan muuri oli sortunut raunioiksi. Suuri halkeama kulki siksakkia ylös kaikki 12 kerrosta asuinrakennuksessa, joka oli kirkon takana. Viereisen alakoulun julkisivusta oli romahtanut alas suuria betonikappaleita. Ikkunoita oli särkynyt, ja maa oli täynnä rikkoutunutta lasia. Tien toisella puolen sininen tiilikatto oli palasina. Kokosin 15 lähetyssaarnaajaa kirkon pysäköintipaikalle, ja me kiitimme taivaallista Isäämme varjeltumisestamme ja pyysimme Häneltä edelleen apua.
Kiitosrukouksemme
Paniikki valtasi kaupungin. Peloissaan, että jäisivät ilman ruokaa, ihmiset alkoivat ostaa kaikkea, mitä näkivät. Leipä ja maito myytiin loppuun heti, ja muutaman tunnin kuluttua kaupungista ei löytynyt enää leipää. Huoltoasemille muodostui kilometrien pituisia jonoja.
Kaduilla olevien ihmisten hätäännykseen verrattuna lähetyssaarnaajat olivat huomattavan rauhallisia. Me pidimme kiitosrukouksia ja tunsimme levollista varmuutta siitä, että kaikki järjestyisi.
Emme voineet lähteä kaupungista – tiet olivat vaurioituneet ja moottoritiet oli suljettu, eivätkä junat tai bussit kulkeneet. Ihmiset, jotka olivat odottaneet tuntikausia pitkissä jonoissa ostaakseen polttoainetta, käännytettiin pois. Viralliset tarkastajat kävivät järjestelmällisesti jokaisessa asunnossa kieltäen asumisen toisissa ja sallien sen toisissa. Niinpä pysyimme yön evakuointikeskuksissa lukemattomien muiden kanssa, jotka eivät myöskään voineet palata koteihinsa.
Opetuslapseutta ahdingon keskellä
Seuraavan päivän, joka oli lauantai, aloitimme kuten tavallisestikin tutkimalla pyhiä kirjoituksia ja rukoilemalla. Sinä päivänä me tarvitsimme aivan erityisesti taivaallisen Isämme apua. Pyhien kirjoitusten tutkimishetken jälkeen järjestin lähetyssaarnaajat ryhmiksi. Yksi ryhmä meni kirkolle auttamaan raivaamisessa ja työskenteli sitten seurakunnanjohtajan kanssa korjaten jäsenten asuntoja. Yksi ryhmä kävi kaupungin tarkastajien luona selvittämässä, oliko lähetyssaarnaajien asuntoihin turvallista mennä. Yksi ryhmä tarkisti, kulkivatko junat ja bussit. Muutamat muut seisoivat jonoissa saadakseen vettä, kun taas toiset etsivät ruokaa. Yksi toveripari sai erityistehtävän: etsiä sakramenttileivän sunnuntaiksi. Minä tein töitä koko päivän yrittäen saada yhteyden kaikkiin lähetyskentällä oleviin lähetyssaarnaajiin.
Sinä päivänä tunsimme taivaallisen Isän johdatuksen kaikessa, mitä teimme. Lähetyssaarnaajat, jotka seisoivat jonossa odottamassa vettä, tapasivat kaksi miestä, joille he kertoivat evankeliumista. Lähetyssaarnaajat lausuivat todistuksensa Jumalan rakkaudesta ja toivat nuo miehet todistuskokoukseemme illalla ja kirkkoon seuraavana päivänä.
Sisaret, jotka etsivät meille ruokaa, huomasivat pian, että Jumala ohjasi heidän askeliaan. Koska myymälöissä ei ollut mitään, he löysivät ruokaa paikoista, joita he eivät normaalisti ottaisi huomioon, kuten hylätyiltä kujilta ja pienistä yhden huoneen puodeista. Meille oli annettu ”jokapäiväinen leipämme” (Matt. 6:11).
Päivän päättyessä annoimme asiasta selontekomme taivaalliselle Isällemme. Emme olleet kadottaneet näkemystä tehtävästämme. Olimme yhä Jeesuksen Kristuksen opetuslapsia, jotka ”Hän on kutsunut – – julistamaan sanaansa kansansa keskuudessa, jotta se saisi ikuisen elämän” (3. Nefi 5:13).
Isän väkevyys, voima ja rauha
Sinä iltana tunsimme suurempaa tarvetta saada taivaallisen Isämme väkevyyttä ja voimaa. Me tarvitsimme Hänen Henkeään olemaan kanssamme. Niinpä pidimme kappelissa todistuskokouksen. Lähetyssaarnaajat kiittivät Herraa siitä, että olimme saaneet jokapäiväisen leipämme, ja he toivat esiin, että meitä oli johdettu, opastettu, ohjattu ja varjeltu. He tiesivät, etteivät monet muut olleet yhtä onnekkaita eivätkä näkisi uutta auringonnousua. Me olimme todellakin olleet ”kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, – – maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja” (2. Kor. 4:8–9).
Kaikki lähetyssaarnaajat todistivat rauhasta, jota he tunsivat. He todistivat, että Jumala oli varjellut heitä ja tyynnyttänyt heidän sieluaan. He olivat kohdanneet kuoleman mahdollisuuden mutta eivät olleet pelänneet. Heillä ei ollut vettä, ruokaa tai lämpöä hengenpitimikseen tulevaisuudessa, mutta elävä vesi ravitsi heitä, Jumalan sana ruokki heitä ja Henki lämmitti heitä. Pienessä lähetyssaarnaajiemme joukossa yksikään ei pelännyt. Jokainen lähetyssaarnaaja tunsi Jumalan vahvistavaa voimaa sinä iltana ja tunsi olevansa lähempänä Jumalaa kuin koskaan aiemmin.
Kun tuo päivä päättyi, olimme kiitollisia siitä, että olimme elossa. Kiitimme Herraa avusta, jota Hän oli antanut meille hyvin konkreettisesti. Sovimme tehtävät seuraavan päivän jumalanpalvelukseemme ja lähdimme kappelista kymmenien muiden väliaikaisesti kodittomien ihmisten joukkoon evakuointikeskukseen.
Sakramenttileipä
Kaksi lähetyssaarnaajavanhinta olivat kuitenkin erityisen vakavia. Heitä oli pyydetty hankkimaan sakramenttileipä seuraavaksi päiväksi, eivätkä he olleet suoriutuneet tehtävästä.
Kun saavuimme lauantai-iltana evakuointikeskukseen, kaupungin työntekijät toivottivat meidät tervetulleiksi. He pyysivät anteeksi sitä, että he olivat antaneet meille edellisenä päivänä niin vähän syötävää (20 keksiä), mutta sitten he säteillen ojensivat meille seuraavan päivän annoksen: vesipullon ja kahdeksan palaa leipää.
Lähetyssaarnaajavanhimpani katsoivat minua aivan kuin sanoakseen: ”Kuinka Herra voisi siunata meitä enää enempää?”
Jumala, joka on tietoinen varpusen putoamisesta, oli ojentanut jälleen kätensä, aivan kuin henkemme säästäminen ei olisi ollut tarpeeksi. Taivaallinen Isämme huolehti siitä, että me voisimme muistaa aina Hänen Poikansa (ks. OL 20:77). Olimme lähempänä Vapahtajaamme kuin olimme olleet koskaan aiemmin elämässämme.
Lähetyssaarnaajat pitivät sinä iltana erityisen rukouksen. He laskeutuivat polvilleen kiittämään taivaallista Isäämme jälleen yhdestä ihmeestä erityisten ihmeiden sarjassa. He ymmärsivät, miten ensiarvoisena Jumala pitää lupaustamme muistaa aina Jeesus Kristus, ja he olivat kiitollisia rakastavan Jumalan laupeudesta ja hyvyydestä, Jumalan, joka antaa meidän nauttia sakramentin joka viikko.
Nämä lähetyssaarnaajat todistivat nyt vakaumuksellisemmin kuin koskaan aiemmin, että Jumala haluaa meidän muistavan aina Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen.