Uskollisuuden jalanjäljet

Randolph Shankula, Utah, USA

Kuvitus Bradley H. Clark

Olin jo jonkin aikaa halunnut ottaa valokuvia Salt Lake Cityn temppeliaukiosta – kuten heijastavasta altaasta, suihkulähteistä ja jalkakäytävistä – kun se on vastasataneen lumen peitossa eikä siellä näy yhtään jalanjälkiä. Jotta saisin kuvan puhtaasta lumesta, jossa ei ole jalanjälkiä, tiesin, että minun pitäisi mennä temppeliaukiolle varhain aamulla yöllisen pyryn jälkeen.

Valmistauduin kuvaamiseen eräänä iltana kuultuani, että yöksi luvattiin lumipyryä. Koska temppeliaukion ulkoalueiden hoitajat alkavat aurata jalkakäytäviä aamuviideltä, asetin herätyskelloni herättämään minut aamukolmelta ja laitoin varusteeni valmiiksi.

Seuraavana aamuna ajoin pitkin auraamattomia katuja ja saavuin temppeliaukiolle kello 4.15, ja pyry jatkui yhä. Sitten ajoin edelleen temppeliaukion ympäri etsien sopivaa pysäköintipaikkaa, josta pääsisin kätevästi ottamaan valokuvia.

Kun ajoin ensimmäisen kerran temppeliaukion ympäri, huomasin, että Suolajärven temppelin sisäänkäynti oli vastasataneen lumen peitossa – ei minkäänlaisia jalanjälkiä! Tiesin, että saisin täydellisen valokuvan. Innokkaana ajoin korttelin ympäri uudelleen etsien pysäköintipaikkaa.

Kun ajoin itään pitkin North Temple -katua, ajattelin, että löytäisin pysäköintiruudun aivan kävelytien vierestä. Ennen kuin huomasinkaan, pysäköintiruudut kuitenkin loppuivat ja olin jälleen temppelin sisäänkäynnin luona kulkevan jalkakäytävän kohdalla.

Kun odotin punaisissa valoissa, katsoin oikealla puolellani näkyvää vastasatanutta, koskematonta lunta. Kun katsoin vasemmalle puolelleni kohti konferenssikeskusta, huomasin erään iäkkään naisen, joka oli pukeutunut pyhävaatteisiinsa. Hän oli kallistanut päänsä suojaan lumipyryltä ja kulki kohti temppeliä.

”Voi ei”, ajattelin. ”En saakaan sitä valokuvaa!”

Kun nainen kulki kadun yli editseni, käännyin katsomaan pian pilalle menevää kävelytietä ja näin, että toinen sisar oli jo kulkenut kävelytietä ja oli menossa sisään temppeliin. Sitten katsoin jälleen sitä ensimmäistä sisarta, joka käveli nyt pitkin kävelytietä. Lumen paakkuuntuessa hänen kenkiinsä ja nilkkoihinsa hän seurasi ensimmäisenä kulkeneen sisaren jalanjäljissä ja käveli hitaasti mutta varmasti pitkin kävelytietä, läpi portista ja kohti temppelin sisäänkäyntiä.

Pohtiessani näkemääni katsoin autoni kelloa: 4.20. Kun istuin lämpimässä autossani ja katselin jalanjälkiä vastasataneessa lumessa, näiden kahden sisaren uskollisuus heidän mennessään suorittamaan heille nimettyjä velvollisuuksia teki minut nöyräksi.

Ajoin jälleen korttelin ympäri, pysäköin auton, nappasin kamerani ja otin valokuvan jalanjäljistä lumessa – paljon merkityksellisemmän valokuvan kuin olin kuvitellut.