Me kaipaamme Sofíaa
Kirjoittaja asuu Buenos Airesissa Argentiinassa.
Pimeässä ja tuskissani rukoilin, että siskoni olisi kunnossa.
Kuvitus Brandon Dorman
Vuonna 2012 olin päättänyt seminaarin ja lukion, ja elämääni oli avautumassa uusi maailma. Sen vuoden alku oli hieno, etenkin usean vaarnan yhteinen nuorten leiri. Tunsin olevani taivaallisen Isäni siunaama ja varjelema.
Vuosia aiemmin olin päättänyt, että palvelisin kokoaikaisessa lähetystyössä, joten vuonna 2012 tein vakaan päätöksen ryhtyä laittamaan kaikki mahdolliset rahat säästöön. Isosiskoni Sofían ansiosta sain pian työpaikan yhtiöstä, jossa hän oli työssä. Helmikuun 22. päivänä Sofía ja minä matkustimme junalla töihin. Oli kaunis päivä, mutta kun saavuimme määränpäähämme, kuulin kovan äänen, ja sitten kaikki pimeni.
Kun heräsin, minuun sattui ja olin hämmennyksissä. Oliko matkani maan päällä tullut päätökseen? Halusin todella jäädä eloon ja kokea monia asioita, kuten lähteä lähetystyöhön ja saada perheen. Niinpä rukoilin pyytäen, että taivaallinen Isä antaisi minulle tilaisuuden elää ja palvella lähetystyössä.
Maatessani romuttuneessa junassa etsin katseellani siskoani, mutta en nähnyt häntä. Viimein kuulin palomiesten kehottavan kaikkia pysymään rauhallisina, ja tunsin rauhaa sydämessäni. Rukoilin, että siskoni olisi kunnossa, koska en tiennyt, missä hän oli. Kun rukoilin, tunsin suurta rauhaa. Minun oli taisteltava kestääkseni tuntemani kivut, mutta taivaallinen Isä antoi minulle tarvitsemaani voimaa.
Minut pelastettiin noin tunnin kuluttua. Tunsin, että Herra oli kanssani tuona aikana. Kun minut vietiin sairaalaan, jotta jalkani voitaisiin leikata, en voinut olla ajattelematta siskoani ja miettimättä, kuinka hän voi. Mutta joka kerta kun ajattelin häntä, tunsin rauhaa.
Seuraavana päivänä vanhempani kertoivat minulle, ettei Sofía ollut selviytynyt onnettomuudesta. Se uutinen tuotti minulle suurinta tuskaa, mitä olin koskaan tuntenut. Mutta samaan aikaan tunsin lohtua ja kiitollisuutta niistä pyhistä liitoista, jotka vanhempamme olivat tehneet temppelissä sinetöiden perheemme yhteen iankaikkisuudeksi.
Palattuani kotiin sairaalasta Herra siunasi perhettämme ystävillä ja sukulaisilla, jotka olivat enkeleitämme lohduttaessaan meitä. Tulemme aina olemaan kiitollisia siitä. Pappeuden voiman ansiosta opin uudestaan kävelemään paljon nopeammin kuin odotettiin. Kykenin kävelemään normaalisti vain muutaman kuukauden kuluttua.
Evankeliumi on kaunis, miltä kannalta sitä sitten katsookin. Olen hyvin kiitollinen temppeleistä ja temppelitoimituksista. Tiedän, että Herra on valmistanut siskoani varten jotakin pyhää. Elämä ilman häntä ei ole helppoa eikä tule koskaan olemaan, mutta meillä oleva varmuus ja rauha on voimallisempaa kuin tuska, jota tunnemme hänen poissaolostaan. Me kaipaamme Sofíaa koko sydämestämme ja muistamme häntä joka päivä. Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista on sanonut, että taivas ilman perhettämme ei vain olisi taivas (ks. Between Heaven and Earth, DVD, 2005), ja minä todistan, että se on totta.
Jumala rakastaa meitä, eikä Hän jätä meitä koskaan yksin. Kohdassa Jes. 54:10 sanotaan: ”Minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.”