Lepopäivän siunaamia
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Lepopäivän pyhittämisessä on viime kädessä kyse kuuliaisuudesta, asenteesta ja valinnasta.
Lepopäivän pyhittäminen muodostui haasteeksi Annabelle Hyattille, kun hän sai harjoittelupaikan huvipuistoyrityksessä. Kasvuvuosinaan Texasissa Yhdysvalloissa Annabellelle oli opetettu, että lepopäivänä palvellaan Jumalaa, levätään ja palvellaan muita. Mutta kun hän muutti Floridaan aloittaakseen työharjoittelunsa, hänen oli oltava työssä sunnuntaisin.
Hän selittää: ”Alkuun kävin töissä velvollisuudentuntoisena kuten kaikki muutkin. Muutaman viikon jälkeen aloin panna merkille, kuinka surulliseksi tunsin itseni viikolla, kun en ollut nauttinut sakramenttia enkä kuullut innoittavia sanoja, joita tarvitsin enemmän kuin koskaan.”
Yhtenä päivänä hän rukoili apua ja kokosi rohkeutensa puhua esimiehelleen halustaan käydä kirkossa ja saada sunnuntait vapaiksi. Hänen esimiehensä ei ymmärtänyt, miksi se oli hänelle niin tärkeää. Mutta Annabelle oli sinnikäs. Joka kerta nähdessään päällikkönsä tai työvuoroista vastaavan esimiehen hän mainitsi, että hän tarvitsi sunnuntait vapaaksi ja oli halukas työskentelemään erityisen ahkerasti muina päivinä, jotta se olisi mahdollista.
”Viimein se ihme tapahtui!” hän sanoo. ”Sain vapaapäivikseni lauantain ja sunnuntain, mikä oli ennenkuulumatonta kausiluonteisen työharjoittelijan kohdalla, joka oli ollut ohjelmassa hädin tuskin kuukauden ajan. Etuoikeus saada viikonloput vapaiksi oli yleensä varattu vakinaisille, pitkäaikaisille työntekijöille.”
Hän todistaa siunauksista: ”Kun sain takaisin elämääni kirkossa käymisen tuoman valon, näin ja tunsin, miten valtava se ero on. Kun työtoverini kysyivät, miksi käyn kirkossa tai miksi se on niin tärkeää, pyysin heitä tulemaan mukaan. Aloin tuoda muutamia työtovereitani kirkkoon. Tiedän epäilyksettä, että Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on puolustamisen arvoinen. Lepopäivän pyhittäminen on välttämätöntä, jotta Henki voi vaikuttaa elämässämme ja meistä voi tulla parempia ihmisiä.”
Annabellea, kuten monia muitakin nuoria aikuisia, on siunattu, kun hän on sitoutunut pyhittämään lepopäivän. Vaikka voi olla haasteellista vastustaa painetta olla työssä tai osallistua toimintoihin, joita yleensä teemme viikolla, lepopäivän pyhittämisessä on viime kädessä kyse kuuliaisuudesta, asenteesta ja valinnasta. Siitä koituu suuria siunauksia. Nämä kolme nuorta aikuista todistavat, että Herra auttaa lapsiaan pitämään pyhänä Hänen päivänsä.
Herra valmisti keinon
Kun saksalainen Katrin Schulze lähti opiskelemaan kauas kotoa, hänen päättäväisyytensä pyhittää lepopäivä joutui yllättäen koetukselle. ”Vanhempani olivat opettaneet minulle ja sisaruksilleni, miten tärkeää lepopäivän pyhittäminen on”, hän sanoi. ”Meille se tarkoitti sitä, ettemme ole työssä, käy ostoksilla tai urheile sunnuntaisin. En muista yhtään poikkeusta.
Korkeakoulussani edellytettiin, että osallistun erääseen seminaariin, joka pidettiin aina viikonloppuna – sekä lauantaina että sunnuntaina. Minulla oli kauhea pulma – ellen osallistuisi, en valmistuisi, mutta toisaalta halusin pitää kaikki Herran käskyt. Kun tarkastelin tilannetta, tajusin, ettei se ollut ongelma, jonka pystyisin ratkaisemaan omin neuvoin. Rukoilin Herraa ja pyysin Häntä osoittamaan minulle keinon olla kuuliainen ja saada opintoni valmiiksi. Sen rukouksen jälkeen tunsin rauhaa sisimmässäni.
Kun seminaarin ajankohta lähestyi, minua pelotti, mutta luotin edelleen siihen, että Hän pystyisi valmistamaan keinon. Yhtenä päivänä seisoin ilmoitustaulun edessä, jossa oli luettelo seminaarin ajankohdista. Useimmat olivat viikonloppuisin, mutta yksi niistä oli kolmen päivän mittainen, eikä yksikään päivistä ollut sunnuntai. Tajusin, että Herra auttoi minua pitämään lepopäivän pyhänä. Sitä seminaaria ei ole koskaan aiemmin eikä koskaan sen jälkeenkään pidetty muulloin kuin sunnuntaina, mutta sinä vuonna kun tarvitsin sitä niin kipeästi, Herra teki sen minulle mahdolliseksi. Olen hyvin kiitollinen siitä, että Herra valmisti minulle keinon pitää Hänen käskynsä.”
Valmistaudu palvelemaan Jumalaa sunnuntaisin
Utahilainen Katherine Wilkinson oli usein lauantai-iltaisin myöhään ulkona. Hän kertoi yhdestä viikonlopusta: ”Ystäväni ja minä olimme käyneet syömässä, katsoneet elokuvan ja jutelleet pitkälti yli puolenyön. Kello oli varmaankin yli kaksi, kun viimein nukahdin.
Sunnuntaiaamuna hapuilin pimeässä sammuttamaan herätyskelloni puoli kahdeksalta mutta koska kirkko alkaisi vasta puoli yhdeksältä, järkeilin unisena, että voisin asettaa sen soimaan uudelleen kahdeksalta. Kun viimein nousin, minun oli pidettävä kiirettä, että olisin ajoissa valmiina. Käytyäni pikapikaa suihkussa ja jätettyäni aamiaisen väliin kiiruhdin ulos ovesta.
Kirkko tuntui kestävän pitkään. Pysyin kokouksissa tuskin hereillä. Katselin kelloa ja laskin minuutteja siihen, kunnes olisin kotona päiväunilla. Vasta kun pyhäkoulu alkoi, tajusin unohtaneeni kiireessäni kotiin sekä pyhät kirjoitukseni että oppikirjan.”
Ennen pitkää Katherine päätti, että hän halusi muuttaa elämäänsä niin, että hän voisi nauttia lepopäivästä ja pyhittää sen. ”Pohdin lepopäivääni”, hän sanoi. ”Olin noussut ylös liian myöhään, kiiruhtanut kirkkoon vain puolittain valmiina, kestänyt kolmen tunnin kokoukset (huonolla asenteella) ja palannut kotiin nukkumaan. Eikä se ollut tosiaankaan ensimmäinen kerta, kun sunnuntaini oli sujunut sillä tavoin. Tajusin, että riistin itseltäni lepopäivän pyhittämisen täydet siunaukset, etenkin sakramentin ja sen, mitä se minulle tarjosi.
Lepopäivän pyhittämiseen sisältyy muutakin kuin osallistuminen kirkon kokouksiin fyysisesti. Se tarkoittaa sitä, että on siellä henkisesti ja hengellisesti. Halusin tehdä niin. Presidentti Spencer W. Kimball (1895–1985) on opettanut: ’Sapatinpäivänä tulee ajatella ja toimia rakentavasti, ja jos ihminen pelkästään kuluttaa aikaa joutilaisuudessa tekemättä sapatinpäivänä mitään, hän rikkoo sapattia. Sen pyhittäminen tarkoittaa polvillaan rukoilemista, oppiaiheiden valmistamista, evankeliumin tutkimista, mietiskelyä, sairaiden ja ahdistettujen luona käymistä, – – päiväunia, tervehenkisen materiaalin lukemista ja osallistumista kaikkiin sinä päivänä pidettäviin kokouksiin, joissa meidän odotetaan käyvän.’ (Kirkon presidenttien opetuksia: Spencer W. Kimball, 2006, s. 182.) Kun olen alkanut muuttaa elämääni ja kunnioittaa tätä pyhää päivää, olen tuntenut elämässäni aiempaa suurempia siunauksia.”