Me puhumme Kristuksesta
Jokainen koettelemus voi vahvistaa uskoa
Kirjoittaja asuu Sardiniassa Italiassa.
Kun olin seitsenvuotias, sain kuulla, että isäni oli kuollut onnettomuudessa, ja rukoilin ihmettä.
Kun olin lapsi, yksi mieluisimpia hetkiä päivästä oli odottaa isää kotiin töistä. Tapanani oli katsoa ulos ikkunasta, jotta näkisin, kun hän tuli, ja laskin jokaisen hänen askelensa kotia kohti odottaen innolla iloa, jonka hän toi tullessaan. En koskaan ajatellut, että minun pitäisi tulla toimeen ilman tuota tunnetta.
Yhtenä päivänä, kun olin seitsenvuotias, isäni sijasta tuli vakavailmeinen mies, joka ovella seisten kertoi meille, että isä oli saanut surmansa onnettomuudessa.
Sinä päivänä olin hiljaa. Katsoin nelivuotiasta veljeäni ja äitiä – niin nuorena ja niin yksinäisenä – mutta en itkenyt. En uskonut, että se voisi olla totta, joten menin ikkunaan ja tuijotin katua. Aloin tuntea sietämättömän voiman painavan harteitani, taakan, jonka vuoksi en pystynyt hengittämään normaalisti, paineen, joka musersi minua.
Pian isän kuoleman jälkeen menin yksin huoneeseeni auringonlaskun hämärässä ja – kuten minulle oli opetettu – rukoilin taivaallista Isääni. Pyysin Häneltä, että Hän antaisi minun nähdä vielä rakkaan isäni, että voisin vain halata häntä. Sydämessäni olin varma, että taivaallinen Isä voisi antaa minulle tämän ihmeen.
En saanut sinä päivänä nähdä isääni enkä halata häntä, mutta sain paljon enemmän. Oli kuin olisin tuntenut Vapahtajan kädet harteillani. Hänen läsnäolonsa oli melkein käsin kosketeltava, kun Hän nosti pois taakan, joka oli painanut sydäntäni.
Kuvitus James Johnson
Nyt, yli 20 vuotta myöhemmin, tunnen edelleenkin tuon huojennuksen. Olen toisinaan tuntenut murhetta isäni menettämisestä mutta en ole koskaan kokenut olevani täysin yksin. Voin katsoa taaksepäin ja nähdä, kuinka monta kertaa Henki on tullut lohduttamaan minua, auttamaan minua ja näyttämään minulle, kuinka voin kulkea Vapahtajan kallisarvoisissa jalanjäljissä. Voin tuntea Hänen läsnäolonsa elämässäni tuon ensimmäisen koettelemuksen ansiosta, mikä auttaa minua näkemään jokapäiväiset koettelemukset iankaikkisesta näkökulmasta. Tiedän, että elämässämme olevan evankeliumin ansiosta voimme tuntea Vapahtajan käden näkymättömän, hyväilevän kosketuksen.
Olen solminut iankaikkisen avioliiton, ja nyt miehelläni ja minulla on kolme pientä tyttöä, jotka tuovat taivaan tunnun kotiimme. Kun katselen heitä, niin riemuitsen siitä rauhasta ja tiedosta, että jokainen murhe, koettelemus ja haaste heidän elämässään voi tuoda muassaan suurempaa uskoa, uusia todistuksia ja ihania ihmeitä. Riemuitsen siitä syvällisestä varmuudesta, että kun he tarvitsevat jotakin, mitä mieheni ja minä emme pysty antamaan, heitä suojellaan, lohdutetaan ja varjellaan, aivan kuten minua.