Kerronko salaisuudesta?
”Niin rakastakaa te toisianne, kuin minä teitä olen rakastanut” (”Rakastakaa toisianne”, MAP-lauluja, 192).
Oliko tämä salaisuus, josta Luisa ei saisi kertoa?
Kun kello alkoi soida, Luisa sulki matematiikan kirjansa. Hän ei ollut pystynyt keskittymään laskutehtäviin koko edellisen tunnin aikana.
Kaikki muut oppilaat ryntäsivät ulos. Perjantain viimeinen tunti oli päättynyt. Yleensä Luisakin oli innoissaan viikonlopusta. Mutta tänään hän ei ollut pystynyt tuntemaan muuta kuin huolta. Ei ruokatunnin jälkeen. Silloin hänen paras ystävänsä Carlotta oli kysynyt häneltä: ”Osaatko säilyttää salaisuuden?”
Tuolloin Luisa oli kumartunut lähemmäs ja nyökännyt innokkaasti. Hän oli hyvä säilyttämään salaisuuksia. Hän oli ajatellut, että Carlotta kertoisi hänelle varmaan jostakin kivasta pojasta, josta tykkäsi.
Mutta Carlottan salaisuus ei ollut yhtään hauska.
Ääni keskeytti Luisan ajatukset. Hän räpäytti silmiään ja kohotti katseen pulpetistaan. ”Oliko sinulla kysyttävää kotiläksyistä, Luisa?” hänen opettajansa kysyi. Kaikki muut oppilaat olivat jo lähteneet luokasta.
”Ei”, Luisa vastasi. Hän kohtasi opettajansa katseen. Hänen oli pakko kertoa jollekulle! Mutta Carlotta oli saanut hänet lupaamaan, ettei hän kerro.
”Minun pitää ehtiä bussiin”, Luisa sanoi kiireesti. Hän veti takin ylleen ja kiiruhti ulos kylmään talvisäähän.
Koko bussimatkan kotiin Luisa tunsi itsensä niin levottomaksi, että kykeni hädin tuskin kestämään sitä. Hänen rintaansa puristi aivan kuin olisi vaikea hengittää.
Luisa ei voinut olla ajattelematta Carlottan salaisuutta. Ruokatunnilla Carlotta oli kertonut olleensa tekemässä jotakin vaarallista. Luisa saattoi tuskin vieläkään uskoa, mitä oli kuullut. Hän oli luullut tuntevansa parhaan ystävänsä! Hän ei voinut kuvitella, että Carlotta tekisi jotakin niin pelottavaa. Kun ruokatunti oli päättynyt, Carlotta oli pannut Luisan lupaamaan, ettei tämä kerro sitä koskaan kenellekään.
Mutta mitä jos Carlotta satuttaisi itsensä?
Luisa yritti häivyttää mielestään ympärillään bussissa kuulemansa naurun ja juttelun sulkiessaan silmänsä ja rukoillessaan sydämessään.
”Taivaallinen Isä, auta minua tietämään, mitä tehdä. Minä en halua, että ystäväni suuttuu minulle. Mutta en halua sitäkään, että hänelle tapahtuu jotakin pahaa. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.”
Kävelymatka kotiin tuntui pidemmältä kuin tavallisesti. Eikö äiti huomaisi, että jokin oli vialla, kun hän tulisi kotiin? Mitä hänen pitäisi sanoa?
Luisa katseli maassa olevaa lunta ja muisti lumipallosodan, jonka hän ja Carlotta olivat aloittaneet muutamien muiden lasten kanssa puistossa edellisellä viikolla. Se oli ollut niin hauskaa! Hän ajatteli muitakin asioita, joita hän ja Carlotta tekivät mielellään yhdessä. Jutteleminen. Retkeileminen. Läksyjen tekeminen. Urheileminen.
Miltä tuntuisi, jos hän kertoisi Carlottan salaisuudesta eikä Carlotta haluaisi enää olla hänen ystävänsä? Ajatus sai Luisan vatsan kipristelemään entistä pahemmin.
Sitten hän sai uuden ajatuksen. Juuri nyt tärkeintä oli se, mikä oli parasta Carlottan kannalta – ei se, mitä Carlotta saattaisi ajatella hänestä. Carlotta tarvitsi todellista ystävää – ystävää, joka auttaisi häntä olemaan turvassa. Luisa tiesi, että Jeesus teki aina sitä, mikä oli muiden parhaaksi, silloinkin kun jotkut eivät pitäneet Hänestä.
Luisa tiesi, mitä hänen piti tehdä. Hänen piti puhua siitä äidille. Hän soittaisi myös Carlottalle ja kertoisi, kuinka huolissaan hän oli ja että jonkun aikuisen pitäisi auttaa. Ehkäpä silloin Carlottakin puhuisi äidilleen.
Luisan sydän tuntui kevyemmältä, kun hän käveli etuovelle.
”Äiti?” hän huusi mennessään sisään. ”Voidaanko me jutella?”
Carlotta saattaisi olla vihainen, mutta Luisa tiesi, että tämä oli oikea ratkaisu. Hän olisi todellinen ystävä.
Jotkin salaisuudet olivat liian tärkeitä säilytettäviksi.