Pohdintoja
Isoisä ja Isä
Kuvitus Bjorn Thorkelson
Kuvittele 3 000 lähetyssaarnaajaa kokoontuneina suureen saliin. Heistä 2 999 juttelee innoissaan ja katsoo kohti samaa kohtaa salissa. Jotkut ovat varpaisillaan. Jotkut hyppivät nähdäkseen vilauksen niiden yli, jotka ovat varpaillaan. Jotkut seisovat tuoleilla. Yksi lähetyssaarnaaja istuu tuolilla kyynärpäät polvilla, kädet yhteen liitettyinä ja pää painuksissa.
Ehkä kaikki ei mennyt aivan näin, mutta noin minä sen muistan. Siltä se tuntui. Minä olin tuo yksi lähetyssaarnaaja.
Kun kuvittelet näkymän, voisit luulla, että olin yksinäinen tai surullinen. Itse asiassa koin yhden onnellisimmista hetkistä elämässäni – hetken, jonka olen saanut ilokseni elää sen jälkeen monta kertaa uudelleen.
Olin lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksessa Provossa Utahissa valmistautumassa palvelemaan kokoaikaisena lähetyssaarnaajana Quiton lähetyskentällä Ecuadorissa. Presidentti Gordon B. Hinckley (1910–2008), joka oli tuolloin ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, oli juuri puhunut koulutuskeskuksessa kaikille lähetyssaarnaajille.
Se hulina alkoi kokouksen jälkeen. Huomasin, etteivät lähetyssaarnaajat olleet tungeksimassa oville, joten kysyin eräältä vanhimmalta, mistä oli kyse.
”Presidentti Hinckleyn lapsenlapsi on täällä koulutuskeskuksessa”, hän sanoi, ”ja presidentti Hinckley lähti juuri korokkeelta halaamaan häntä!”
Sen selitettyään vanhin nousi tuolilleen nähdäkseen paremmin ja huudahti: ”Vau! Eikö olisi hienoa, jos presidentti Hinckley olisi oma isoisä?”
Rakastin ja kunnioitin presidentti Hinckleyä, ja hänen senpäiväinen sanomansa oli innoittanut minua. Mutta sillä hetkellä mieleeni tuli ajatus, joka sai minut mieluummin istumaan tuolillani kuin seisomaan sillä. Kaiken tuon iloisen innokkuuden keskellä istuin hiljaa miettien: ”Varmasti olisi hienoa, jos isoisänä olisi presidentti Hinckley. Mutta en vaihtaisi häneen omiani – isoisä Feltiä ja isoisä Westiä.” Kohotin pääni ja tunsin lämpimän kiitollisuuden valtaavan mieleni, kun muistelin perintöäni, sukuani.
Sitten mieleeni tuli toinen ajatus voimakkaampana kuin se ensimmäinen: ”Sitä paitsi minä olen Jumalan poika.” Tiesin, että hammaslääkärin ja tehtaan esimiehen lapsenlapsena olen aivan yhtä arvokas kuin profeetan lapsenlapsi. Miksi? Koska meillä kummallakin on sama taivaallinen Isä.
Viimein ne 2 999 muuta lähetyssaarnaajaa kävelivät sen suuren salin oville. Liityin heidän joukkoonsa valmiimpana palvelemaan Herraa kuin olin ollut muutamaa minuuttia aiemmin.