Uusi määränpää
Kirjoittaja asuu Ranskassa.
Tuntui, että koko elämäni oli yhtä loputonta lentämistä paikasta toiseen. Kaipasin rauhaa ja vakautta mutta löysin sen vasta sitten kun todella käännyin Herran puoleen.
Valokuvakuvitus Iurii Kovalenko/iStock/Thinkstock
Joskus elämäni tuntuu yhdeltä jatkuvalta lentomatkalta. Äitini on ecuadorilainen ja isäni puolalainen. Minä synnyin Ecuadorissa, mutta kun olin 10-vuotias, muutimme Espanjaan. Asuimme siellä vain kaksi vuotta. Kun olin 12-vuotias, lensimme jälleen, tällä kertaa Puolaan. Kaipasin vakautta, ystäviä ja sukua lähelle enkä halunnut enää jättää hyvästejä.
Ensimmäiset tapaamiset lähetyssaarnaajavanhimpien kanssa
Oveemme koputettiin. Kun avasin oven, edessäni seisoi kaksi nuorukaista. Suljin tylysti oven ennen kuin he ehtivät sanoa mitään.
”Avaa ovi uudelleen ja pyydä anteeksi”, isäni käskevä ääni kuului talon takaosasta. ”Emme opettaneet sinua kohtelemaan ihmisiä tuolla tavalla!”
Avasin oven, vaikka se tuntui vähän typerältä. ”Anteeksi”, sain sanottua.
”Haluan tietää teistä ja uskonkäsityksistänne. Tulkaa sisään”, isä kehotti. Nuorukaiset esittäytyivät Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon lähetyssaarnaajiksi. Vastahakoisesti kuuntelin heidän sanomaansa – 13-vuotiaana minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin totella.
Neljän kuukauden ajan lähetyssaarnaajat kävivät meillä opettaen Jeesuksen Kristuksen palautetun kirkon oppeja. ”Me kunnioitamme ja ihailemme rohkeuttanne, mutta emme koskaan muuta uskontoamme”, isä viimein sanoi heille, emmekä enää koskaan nähneet noita lähetyssaarnaajavanhimpia.
Halu löytää totuus
Kului kaksi vuotta, ja perheemme olosuhteiden muuttuminen teki minut tavattoman murheelliseksi. Isä oli lähtenyt Puolaan etsimään työtä, joten perheemme oli erillään toisistaan. Olin epätoivoinen ja etsin Jumalaa. Rukouksistani tuli vilpittömämpiä, kun pyysin taivaallista Isää auttamaan minua löytämään Hänet.
Erään kerran äiti sanoi minulle: ”Joku Garling-niminen henkilö kyseli sinua. Pyysin häntä tulemaan takaisin ensi viikolla.” Äiti tiesi, että kyseessä oli lähetyssaarnaaja, eikä hän ollut kiinnostunut sanomasta, joten hän ei tuntenut tarvetta reagoida nopeasti.
Sinä perjantai-iltana kuulin jälleen koputuksen ovelta. Tällä kertaa tervehdin lähettiläitä vilpittömän iloisesti ja hymyillen. ”Te olette tervetulleita kotiini, mutta teidän on parasta tietää, ettei minusta koskaan tule mormonia”, sanoin heille.
Nuo lähetyssaarnaajavanhimmat opettivat minua siitä huolimatta – joka perjantai-iltapäivä puolen vuoden ajan. Lukuisa määrä äitini pikkuleipiä syötiin ja tuhansia kysymyksiä esitettiin, ennen kuin kaikki syvimmät kysymykseni alkoivat saada vastauksen. Tuntui siltä, että joka kerta lähetyssaarnaajien käydessä yksi pala elämän palapelistä asettui kohdalleen. Koska asia kiehtoi minua, tein viimein sen, mitä lähetyssaarnaajat olivat pyytäneet minua tekemään: rukoilin ja kysyin taivaalliselta Isältä, ovatko heidän sanansa ja Mormonin kirja totta. He vakuuttivat minulle, että Jumala vastaa rukouksiin.
Vahvistus ja epäröinti
Kun rukoilin ja tutkin pyhiä kirjoituksia syvällisemmin, näistä opeista tuli suloisia sielulleni. Kuukausien ajan epäröin, koska minusta tuntui, että tarvitsin vankkoja todisteita – että minun piti tietää evankeliumista kaikki, ennen kuin liittyisin tähän kirkkoon. Lopulta Vapahtajan sanat kohdassa Joh. 20:29 puhuivat sielulleni: ”Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” Päätin mennä kasteelle.
Vanhempani vaativat, että menen kasteelle vasta kun olen aikuinen, mutta odotusaika auttoi edistymistäni ja lisäsi tietämystäni evankeliumista. Valitettavasti kastepäiväni lähestyessä menetin luottamukseni saamaani vastaukseen. Syvennyin siihen, mikä on maailmasta, ja aloin pelätä, etteivät läheiseni hyväksyisi päätöstäni mennä kasteelle.
Vähän kerrallaan virheeni ja päätökseni tekivät minut kuuroksi Hengen kuiskauksille. Pyhät kirjoitukseni päätyivät arkkuni pohjalle, ja lakkasin jopa rukoilemasta.
Parannuksen siunaus
Elämäni ei vastannut odotuksia – siinä oli liian paljon kyyneliä ja pettymyksiä. Oli vaikea ymmärtää, miksi perheeni oli kestettävä niin monia koettelemuksia. Juuri ennen viimeistä vuottani lukiossa vanhempieni oli lähdettävä Puolasta. Ajatus asettumisesta jälleen uuteen maahan ahdisti minua. Polvistuin viimein jälleen rukoukseen ja tarkoitin todella sitä, mitä sanoin: ”Taivaallinen Isä, tapahtukoon Sinun tahtosi eikä minun.”
Tuo rukous merkitsi alkua paluulleni kirkkoon, minkä tiesin edellyttävän parannuksentekoa. Sinä sunnuntaina, ensimmäisen kerran lähes vuoteen, osallistuin sakramenttikokoukseen. Seuraavana päivänä tein jälleen päätöksen mennä kasteelle.
Herra auttoi minua läpi vaikean prosessini, kun palasin siihen, minkä olin kerran tiennyt olevan totta. Nyt pidän noita vaikeita olosuhteita eräinä suloisimmista Jumalalta saamistani siunauksista. Hän ei ollut unohtanut minua. Hän kuunteli rukouksiani ja odotti, että tunnistaisin Hänen vastauksensa. Hän auttoi minua kestämään kaikki kärsimykseni vahvistaen ja varjellen minua. Siinä samalla sain selkeämmän ymmärryksen Kristuksen jumalallisen palvelutyön ja sovituksen tarkoituksesta.
Minut kastettiin huhtikuussa 2011. Olen jälleen tehnyt lentomatkan – asun nyt Ranskassa, mikä tarkoittaa lisää muutoksia. Olen kuitenkin nyt kiitollinen Hänelle elämästäni ja olosuhteista, joissa Hän on antanut minun elää. Koska minulla on todistus Jeesuksen Kristuksen sovituksesta, ymmärrän nyt, etten ole yksin, toipa elämä eteeni seuraavaksi mitä määränpäitä hyvänsä. En tiedä, lähdenkö enää uudelle lentomatkalle. Tiedän vain, että uusi määränpääni on se suora polku, joka johtaa iankaikkiseen elämään taivaallisen Isän ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen luona.