Olemme Jumalan todistajina
Vanhin Dallin H. Oaks
kahdentoista apostolin koorumista
Brigham Youngin yliopiston Idahon kampuksen hartaustilaisuudessa 25. helmikuuta 2014 pidetystä puheesta ”Witnesses of God” [Jumalan todistajia]. Koko puheen teksti englanniksi on osoitteessa www2.byui.edu/DevotionalsandSpeeches.
Koska me myöhempien aikojen pyhät olemme ”maan suola”, meidän täytyy säilyttää makumme elämällä uskontomme mukaan ja tuomalla esille, että me olemme Jumalan todistajia.
Kuvitus Scott Greer
Me elämme maailmassa, jossa monet kieltävät Jumalan olemassaolon tai Hänen käskyjensä tärkeyden. Toivon, että se, mitä sanon, auttaa teitä olemaan tehokkaampia velvollisuudessanne todistaa Jumalasta ja toimia totuuden ja vanhurskauden puolesta.
I
Aloitan kolmella ensimmäisellä uskonkappaleellamme:
”Me uskomme Jumalaan, iankaikkiseen Isään, ja hänen Poikaansa, Jeesukseen Kristukseen, ja Pyhään Henkeen.
Me uskomme, että ihmiset saavat rangaistuksen omista synneistään eivätkä Aadamin rikkomuksesta.
Me uskomme, että koko ihmissuku voi pelastua Kristuksen sovituksen ansiosta noudattamalla evankeliumin lakeja ja toimituksia.” (UK 1–3.)
Eräs suuri Mormonin kirjan profeetta opetti näitä samoja totuuksia:
”Uskokaa Jumalaan; uskokaa, että hän on ja että hän on luonut kaiken sekä taivaassa että maan päällä; uskokaa, että hänellä on kaikki viisaus ja kaikki valta sekä taivaassa että maan päällä; uskokaa, että ihminen ei käsitä kaikkea, minkä Herra voi käsittää.
Ja vielä, uskokaa, että teidän täytyy tehdä parannus synneistänne ja hylätä ne ja nöyrtyä Jumalan edessä, ja pyytäkää vilpittömin sydämin, että hän antaa teille anteeksi.” (Moosia 4:9–10.)
Sen sijaan monet nykyään kieltävät Jumalan olemassaolon tai epäilevät sitä ja väittävät, että kaikki käyttäytymissäännöt ovat ihmisten keksimiä ja että ne voidaan vapaasti hyväksyä tai hylätä.
Miksi puhun sellaisista perustotuuksista kuten Jumalan olemassaolo ja ehdottoman oikean ja väärän todellisuus, jotka hallitsevat käyttäytymistämme? Joskus tähdellisimmät asiat, mitä voimme opettaa, ovat asioita, joita meillä on tapana pitää itsestään selvinä. Me voimme laiminlyödä yksinkertaisia perustotuuksia, koska oletamme, että kaikki ymmärtävät ne, mutta näin ei ole. Meidän täytyy tähdentää niitä perustotuuksia, joihin uskonkäsityksemme perustuvat. Viime kädessä niihin sisältyvät Jumalan olemassaolo sekä Hänen opetustensa ja käskyjensä määrittelemien totuuksien ja oikean ja väärän iankaikkinen todellisuus.
II
Jumalan kieltäminen ja Hänen roolinsa väheksyminen ihmistä koskevissa asioissa, mikä ajattelutapa sai alkunsa renessanssikaudella, on levinnyt nykyään kaikkialle. Ihmisjärjen ihannoinnilla on ollut sekä hyviä että huonoja seurauksia. Tieteellinen työ on tuonut lukemattomia parannuksia elämäämme, mutta kun jumalallinen auktoriteetti oikean ja väärän perimmäisenä lähtökohtana on hylätty ja Jumala on korvattu tieteellä, tämä on saanut monet uskonnolliset ihmiset esittämään tämän kysymyksen: ”Miksi liberaalin perinteen älykkäiden filosofien tahto [tai vieläpä Yhdysvaltain korkeimman oikeuden minkä tahansa toimielimen tahto] [on] – – moraalisissa päätöksissä merkityksellisempi kuin Jumalan tahto?”1
Ne, jotka ihmisjärjen avulla ovat syrjäyttäneet elämästään jumalallisen vaikutuksen, ovat heikentäneet itseään ja halventaneet siinä samalla sivilisaatiota.
Olen kiitollinen siitä tiedosta, että on olemassa kaksi tiedonhankinnan menetelmää – tieteellinen menetelmä ja hengellinen menetelmä, joka alkaa uskosta Jumalaan ja luottaa pyhiin kirjoituksiin, innoitettuun opetukseen ja henkilökohtaiseen ilmoitukseen. Nämä kaksi eri menetelmää eivät loppujen lopuksi johda ristiriitaisiin tietoihin, koska Jumala, kaikkivoipa iankaikkinen Isämme, tuntee kaiken totuuden ja kehottaa meitä oppimaan kummallakin tavalla.
Profetioissa viimeisistä ajoista ennustetaan suurta vastustusta innoitettua totuutta ja toimintaa kohtaan. Jotkin näistä profetioista koskevat antikristuksia, ja toisissa puhutaan suuresta ja iljettävästä kirkosta.
Antikristus
Apostoli Johannes käyttää nimitystä antikristus kuvaamaan ihmistä, joka kieltää sekä Isän että Pojan (ks. 1. Joh. 2:22). Nykyään niitä, jotka kieltävät Jumalan olemassaolon, nimitetään ateisteiksi. Jotkut heistä pilkkaavat niiden uskoa, jotka uskovat sellaiseen, mitä ei voi osoittaa todeksi, samalla kun he määrätietoisesti kieltävät Jumalan olemassaolon, jota hekään eivät voi osoittaa vääräksi.
Meitä on valmistanut tällaiseen Jumalan kieltämiseen Mormonin kirjan kertomus miehestä nimeltä Korihor. Sanoin, jotka muistuttavat useimpia aikamme ateistisia kirjoituksia, Korihor, jota kutsutaan kahdesti antikristukseksi (ks. Alma 30:6, 12), opetti:
”Te ette voi tietää asioista, joita ette näe; sen tähden te ette voi tietää, että joku Kristus on tuleva.
Te katsotte tulevaisuuteen ja sanotte näkevänne syntienne anteeksiannon. Mutta katso, se on hullun mielen vaikutusta, ja tämä teidän mielenne häiriintyminen johtuu teidän isienne perimätiedoista, jotka eksyttävät teidät uskomaan sellaisiin asioihin, jotka eivät ole totta.” (Alma 30:15–16.)
Korihor julisti myös, ”ettei ihmisten syntejä voinut sovittaa”. Hänen kuvauksensa siitä, mitä seuraa, kun hylkää ajatuksen synnistä ja Vapahtajasta, on hätkähdyttävän samankaltainen kuin monien uskomus meidän aikanamme: ”Jokaisen ihmisen kävi tässä elämässä sen mukaisesti, kuinka kukin luotu menetteli – sen tähden jokainen menestyi kykyjensä mukaisesti – ja – – jokainen voitti voimiensa mukaisesti eikä mikään, mitä ihminen teki, ollut rikos” (Alma 30:17, kursivointi lisätty).
Moraalinen relativismi
Nykyään me kutsumme Korihorin filosofiaa moraaliseksi relativismiksi. Kaksi tarkkailijaa kuvailee tätä filosofiaa seuraavasti: ”Mitä tulee moraalia koskeviin asioihin, ei ole olemassa yleismaailmallisesti puolueettomia oikeita tai vääriä vastauksia, ei sopimattomia tai tarkoituksenmukaisia päätöksiä eikä perusteltuja tai järkeenkäypiä keinoja, joilla voisi tehdä moraalisia ratkaisuja, jotka soveltuvat jokaiseen ajankohtaan, jokaiseen paikkaan ja jokaiseen ihmiseen.”2
Tämä on uskomus, jota monet käyttävät populaarimediassa ja vastauksena vertaispaineeseen. ”Vapaudu vanhoista säännöistä. Tee sitä, mikä sinusta tuntuu hyvältä. Vastuullisuus ulottuu pelkästään siihen, mitä ihmisten laatimat lait tai julkinen paheksunta määräävät niille, jotka jäävät kiinni.” Tällaisten ajatusten takana on oletus, ettei ole olemassa Jumalaa tai että jos Jumala on olemassa, Hän ei ole antanut mitään käskyjä, jotka koskevat meitä tänä päivänä.
Sekulaari humanismi
Ideologia, että hylkää Jumalan, jonka olemassaoloa ei voi todistaa, ja kieltää oikean ja väärän, vaikuttaa eniten korkeamman koulutuksen maailmassa. Sekulaari humanismi – humanismin haara, joka on saanut nimityksensä luultavasti siitä, että se liittyy vahvasti sekularismiin – ilmenee monien korkeakoulujen ja yliopistojen henkilökunnan opetuksissa joko tietoisesti tai tahattomasti.
Uskonnolliset ihmiset paheksuvat eri humanistisissa filosofioissa sitä, että niissä hylätään Jumalan olemassaolo ja kielletään Hänen käskyihinsä perustuvat moraaliset ehdottomat totuudet. Näin vuoden 1973 Humanistisessa manifestissa hylättiin ”perinteiset moraalisäännöt” ja ”perinteiset dogmaattiset tai autoritaariset uskonnot, jotka asettavat ilmoituksen, Jumalan, rituaalin tai uskontunnustuksen ihmisen tarpeiden ja kokemuksen yläpuolelle”. Siinä julistettiin edelleen: ”Emme voi löytää mitään jumalallista tarkoitusta – – ihmislajille. – – Ihmiset ovat vastuussa siitä, mitä me olemme tai mitä meistä tulee. Mikään jumala ei pelasta meitä vaan meidän täytyy pelastaa itsemme.”3
Humanismin kannattajat, joita kutsutaan humanisteiksi, ovat tietenkin vaikuttaneet monin myönteisin tavoin. He ovat esimerkiksi tukeneet demokratiaa, ihmisoikeuksia, koulutusta ja aineellista edistymistä. Niin kauan kuin nämä edistysaskeleet eivät sulje piiristään uskovaisia, ongelmamme humanistien kanssa on se, että he torjuvat jumalallisen valtuuden ja jumalalliset arvot.
Chauncey Riddle, entinen filosofian professori BYU:ssa, onkin kirjoittanut: ”Humanismi tekee ihmisestä jumalan, korkeimman olennon, ja koulutetusta ihmismielestä tulee kaiken sen tuomari, mikä on totta, hyvää ja kaunista.” Hän muistuttaa meitä myös siitä, että humanismi ”nauttii hyvästä maineesta nykyajan maailmassa, koska useimmat kirjoittajat, julkaisijat, oppineet ja mediaihmiset ovat sen kannalla”.4
Monet niistä, jotka kieltävät Jumalan olemassaolon tai epäilevät sitä, luultavasti kiistäisivät moraalisen relativismin filosofian. He haluavat nähdä, että heillä itsellään on joitakin ulkoisia normeja oikeasta ja väärästä, vaikka sellaisia ehdottomia normeja, jotka eivät perustu Jumalaan uskomiseen, onkin vaikea selittää. Sekulaarit humanistit, jotka virallisesti hylkäävät ”perinteisen uskonnollisen moraalin” ja julistavat luottavansa ”tieteellisesti todistettuihin kokeisiin”5, näyttävät täyttävän Mormonin kirjan profetian niistä, ”jotka elävät maailmassa ilman Jumalaa” (Moosia 27:31).
Suuri ja iljettävä kirkko sekä muut ”kirkot”
Mormonin kirjan profetioissa kuvaillaan ”kaiken maan [suurta ja iljettävää kirkkoa], jonka perustaja on Perkele” (1. Nefi 14:17). Tällä ”kirkolla” ennustetaan olevan ”valta yli koko maan, kaikkien kansakuntien, sukujen, kielten ja kansojen keskuudessa” (1. Nefi 14:11). Tämän kirkon, joka on ”kaikkia muita kirkkoja iljettävämpi”, sanotaan myös toimivan ”maailman ylistyksen tähden” alistaessaan ”Jumalan [pyhät] orjuuteen” (1. Nefi 13:5, 9).
Koska millään uskontokunnalla – kristillisellä tai ei-kristillisellä – ei ole koskaan ollut ”valtaa” kaikkiin maan kansakuntiin eikä voimaa alistaa kaikkia Jumalan pyhiä ”orjuuteen”, tämän suuren ja iljettävän kirkon täytyy olla jotakin paljon läpitunkevampaa ja laajemmalle levinnyttä kuin mikään yksittäinen ”kirkko”, kuten me sen sanan nykyään ymmärrämme. Sen täytyy tarkoittaa kaikkia filosofioita ja organisaatioita, jotka vastustavat uskoa Jumalaan. Ja se ”orjuus”, johon tämä ”kirkko” pyrkii alistamaan pyhät, ei ole niinkään paljon fyysistä kahlehtimista kuin väärien ajatusten orjuutta.
Nefille kerrottiin ilmoituksessa, että oli olemassa vain ”kaksi kirkkoa”: ”Jumalan Karitsan kirkko” ja ”Perkeleen kirkko” (1. Nefi 14:10; ks. myös 13:4–6). Tämä kuvaus viittaa vastakohtaisuuteen niiden välillä, jotka uskovat Jumalaan ja pyrkivät palvelemaan Häntä parhaan ymmärryksensä mukaan, ja niiden välillä, jotka hylkäävät Jumalan olemassaolon (ks. 1. Nefi 14:10).
Muissakin Mormonin kirjan opetuksissa käytetään sanaa kirkko tarkoittamaan niitä, jotka uskovat Jumalaan, tai niitä, jotka eivät usko. Toisen Nefin kirjan viimeisissä luvuissa profetoidaan, että viimeisinä päivinä pakanat perustavat ”monia kirkkoja”, joissa he ”ylenkatsovat Jumalan voimaa ja ihmeitä ja saarnaavat itselleen omaa viisauttaan ja omaa tietämystään etua saadakseen” (2. Nefi 26:20). Profetioissa kerrotaan kirkoista, ”joita on perustettu, eikä Herralle” (2. Nefi 28:3), joissa opetetaan omalla tietämyksellä ja joissa kielletään Jumalan voima (ks. 2. Nefi 28:4–5). Niissä sanotaan kansalle: ”Kuunnelkaa meitä ja kuulkaa meidän opetuksiamme, sillä katso, tänään ei ole Jumalaa” (2. Nefi 28:5).
Ollessaan palvelutyössä nefiläisten keskuudessa Vapahtaja varoitti kirkosta, jota ei ole ”rakennettu minun evankeliumilleni vaan [joka] on rakennettu ihmisten teoille tai Perkeleen teoille” (3. Nefi 27:11; ks. myös opetus ”suuresta ja avarasta rakennuksesta” kohdissa 1. Nefi 8:26–33; 11:35 ja 12:18). Nämä varoitukset eivät koske vain uskonnollisia organisaatioita. Meidän aikamme olosuhteissa niihin sisältyy lukuisa joukko sekulaareja filosofioita ja toimintamuotoja.
III
Monet ihmiset, jotka uskovat Jumalaan ja siihen, että Hänen käskyjensä ansiosta on olemassa oikea ja väärä, kokevat maailmallisten opetusten ja Jumalan kieltämisen aiheuttamaa halveksuntaa ja pilkkaa sen ilmetessä monissa organisaatioissa kuten oppilaitoksissa ja mediassa. Näitä ennustettuja haasteita on kohtaamassa yhä vähenevä joukko Jumalaa pelkääviä ihmisiä, jotka meidän laillamme uskovat Jumalaan ja siihen, että Jumalan käskyjen ansiosta on olemassa oikea ja väärä. Tämä on vain toistoa sille, mikä tilanne oli Vapahtajan aikaan.
Vaikka mekin olemme ”kaikin tavoin ahtaalla”, emme ole ”umpikujassa” (2. Kor. 4:8). Me tiedämme hengellisen kasvumme edellyttävän, että ”kaikessa on vastakohtaisuutta” (2. Nefi 2:11). Me tiedämme myös, että ”Herra näkee hyväksi kurittaa kansaansa; niin, hän koettelee sen kärsivällisyyttä ja uskoa” (Moosia 23:21). Mutta pyhissä kirjoituksissa opetetaan myös, että Hän pelastaa ne, jotka turvaavat Häneen (ks. 1. Sam. 17:37, 45–46; Ps. 34:23; Sananl. 3:5–6; Alma 36:27; 38:5).
Esitän nyt kolme asiaa, joita voimme tehdä vastataksemme nykyisiin olosuhteisiin, ja aloitan helpoimmasta. Ne kaikki vastaavat siihen Mormonin kirjan suureen opetukseen, että meidän tulee olla ”Jumalan todistajina kaikkina aikoina ja kaikessa ja kaikkialla, missä [lienemmekin], aina kuolemaan asti” (Moosia 18:9).
Kunnioittakaa Jumalan nimeä ja vaikutusta
Meitä opetetaan uskomaan Kristukseen ja olemaan kieltämättä Häntä (ks. 2. Nefi 25:29), katsomaan Kristukseen jokaisessa ajatuksessa ja olemaan epäilemättä ja pelkäämättä (ks. OL 6:36) sekä puhumaan Kristuksesta, riemuitsemaan Kristuksessa ja saarnaamaan Kristuksesta (ks. 2. Nefi 25:26). Kaksi tapaa, joilla voimme tehdä sen, on tehdä se yksityisissä rukouksissamme ja henkilökohtaisissa tervehdyksissämme.
Rukoillessamme yksin ja perheen kanssa meidän tulee pyytää Jumalaa auttamaan meitä, naapureitamme ja johtajiamme tunnustamaan Jumala Luojanamme sekä Hänen käskyjensä mukainen oikea ja väärä. Meidän tulee tehdä näin Hänen lastensa hyväksi kaikkialla.
Meidän tulee myös pitää puolemme sitä nykyistä suuntausta vastaan, joka pidättyy mainitsemasta uskontoa edes yksityisissä vuorovaikutustilanteissa. Viime vuosina uskonnollisten symbolien ja kunnioittavien sanojen sisällyttäminen joulutervehdyksiin ja myötätuntoa ilmaiseviin kortteihin on lähestulkoon kadonnut. Kun teemme tämänkaltaista viestintää koskevia valintoja, emme saa olla mukana poistamassa pyhiä muistuttajia henkilökohtaisista yhteydenotoistamme. Koska me olemme uskovaisia, meillä on velvollisuus säilyttää Jumalan ja Kristuksen nimi ja vaikutus keskusteluissamme, elämässämme ja kulttuurissamme.
Tuokaa julkisesti esiin Jumalan siunaukset
Antakaa tukenne sille, että Jumalan siunaukset tuodaan julkisesti esiin. Näin pyrimme puolustautumaan sitä seikkaa vastaan, että julkisessa keskustelussamme mainitaan yhä harvemmin uskonto ja viittaukset Jumalaan ja Hänen siunauksiinsa. Verratkaa esimerkiksi nykyisiä julkisia asiakirjoja ja hallituksen edustajien retoriikkaa Yhdysvalloissa samankaltaisiin asiakirjoihin ja johtajien sanoihin Amerikan kahden ensimmäisen vuosisadan aikana. Kun sen teette, huomaatte tahallisen pyrkimyksen poistaa viittaukset Jumalaan ja uskonnon vaikutukseen Amerikan perustamisessa ja säilyttämisessä.
Mitä me voimme tehdä tälle asialle? Ensiksikin voimme näyttää oikeaa esimerkkiä perheemme ja kirkon opetuksissa tunnustamalla Herran siunaukset omassa elämässämme ja kansakuntiemme elämässä. Jotta tekisimme tämän ”viisaasti ja järjestyksessä” (Moosia 4:27), meidän ei pidä vaikuttaa siltä kuin kieltäisimme sen, että kansakuntiimme kuuluu ja niitä siunaavat juutalaisuuteen, islaminuskoon ja muihin ei-kristillisiin uskonsuuntiin kuuluvat kansalaiset sekä ateistit. Mutta meidän tulee puhua totuudenmukaisesti esimerkiksi siitä seikasta, että Yhdysvaltojen liittovaltion ovat perustaneet henkilöt ja johtajat, jotka olivat pääosin kristittyjä ja jotka ilmensivät uskontonsa periaatteita tämän kansakunnan perustuslaissa, muissa laeissa ja kulttuurissa.6
Veli Clayton Christensen, joka on professori Harvardin kauppakorkeakoulussa ja on palvellut aiemmin vyöhykeseitsenkymmenenä, esittää melko tuoreessa tutkielmassaan, että uskonto on sekä demokratian että vaurauden perusta. Hän muistuttaa meitä siitä, että demokratia ja kapitalismi ovat suurelta osin riippuvaisia laajamittaisesta kuuliaisuudesta asioissa, joita ei valvota, ja että tämä perusedellytys on riippuvainen uskonnoista, jotka opettavat sellaisia perusasioita kuten ”ihmisten tasavertaisuus sekä toisen omaisuuden kunnioittamisen, henkilökohtaisen rehellisyyden ja nuhteettomuuden tärkeys”. Sekularismilla, joka pyrkii korvaamaan teistisen uskonnon, ei ole voimaa eikä ohjelmaa, joka tarjoaisi sen, mitä veli Christensen kutsuu ”välttämättömäksi perustaksi kattavalle kuuliaisuudelle asioissa, joita ei valvota”.7
Puolustakaa uskonnon vapaata harjoittamista
Puolustakaa uskonnon vapaata harjoittamista. Se on edellisiä vaikeampaa, koska se edellyttää yhteistyötoimia eri uskontokuntiin kuuluvien uskovaisten kanssa. Siellä missä maan hallitus takaa uskonnon vapaan harjoittamisen, meidän tulee painostaa valtiovallan edustajia kunnioittamaan noita takuita. Tässä tähdennän vain kahta esimerkkiä nykyisistä huolenaiheista.
Ensimmäinen koskee rukoilemista julkisesti. Rukoileminen on sitä, kun ihmiset puhuttelevat jumalolentoa, olipa heidän käsityksensä Jumalasta mikä tahansa ja halusivatpa he puhutella Häntä miten tahansa. Riippumatta rukouksen sisällöstä – sillä se vaihtelee rukoilevan ihmisen uskonkäsitysten mukaan – julkisissa tilanteissa rukoileminen on tärkeä vahvistus eli vertauskuva siitä, että ryhmä on riippuvainen Jumalasta ja kunnioittaa Häntä. Näin on niiden rukousten laita, joita pidetään lainsäädäntöelinten tai valtuustojen kokousten alussa sekä annettaessa vala ennen todistajanlausuntoa oikeudessa tai ennen virallisia virkaanasettamisia. Olipa nimetyn rukoilijan käsitys Jumalasta mikä tahansa ja olipa hänen uskonnollinen kantansa tai rukouksensa kieli millainen tahansa, niin toivon, että tuon viisaasti ja suvaitsevaisesti lausutun rukouksen vertauskuvan avulla mekin todistamme oman uskomme Jumalaan. Tämä asia on puolustamisen arvoinen.
Toiseksi, meidän tulee valppaina vastustaa valtiovallan edustajia ja niitä, jotka julkisesti ehdottavat, että uskonnon vapaa harjoittaminen rajoitetaan ”palvonnanvapaudeksi”. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ”uskonnon vapaan harjoittamisen” takaaminen suojelee oikeutta tulla ulos yksityisistä tiloistamme kuten kirkoista, synagogista ja moskeijoista toimimaan uskonkäsitystemme mukaan, ja tätä oikeutta voi rajoittaa vain sellainen laillinen virkavalta, jota tarvitaan yleisen terveyden, turvallisuuden ja hyvinvoinnin suojelemiseen. Uskonnon vapaa harjoittaminen suojelee varmasti uskonnollisia kansalaisia, kun he toimivat uskonkäsitystensä mukaan julkisissa menettelytapoja koskevissa väittelyissä ja äänestyksissä, toimivatpa he kansalaisina tai lainsäätäjinä.
Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista sanoikin voimallisessa puheessa valtakunnalliselle kristillisistä johtohenkilöistä koostuvalle kuulijakunnalle, että me myöhempien aikojen pyhät olemme innokkaita tekemään yhteistyötä varmistaaksemme uskonnonvapauden, ”joka sallii meidän kaikkien puhua suoraan kristillisen omantunnon asioista, jotka liittyvät aikamme sosiaalisiin kysymyksiin”8, ja toimia niiden mukaisesti.
Meidän täytyy kannattaa sitä, että uskonnolliset johtajat ja Jumalaa pelkäävät ihmiset liittyvät yhteen ja ryhtyvät yhdessä puolustamaan perinteistä Jumalaan uskomisen kulttuuria ja Hänen siunaustensa tunnustamista.
IV
Yhteenvetona esitän kaikille uskovaisille kaikkialla, että meillä on vakava uskonnollinen velvollisuus olla Jumalan todistajia. Meidän täytyy vahvistaa uskontokuntiamme, liittyä yhteen vaatimaan oikeutta saada vapaasti harjoittaa uskontoamme ja kunnioittaa uskontojen tärkeää roolia kansakuntien perustamisessa, säilyttämisessä ja edistämisessä.
Muistutan muita kristittyjä apostoli Johanneksen vakavasta opetuksesta:
”Yksikään henki, joka kieltää Jeesuksen, ei ole Jumalasta. Sellainen henki on Antikristuksen henki, jonka te olette kuulleet olevan tulossa ja joka jo on maailmassa.” (1. Joh. 4:3.)
Seuraus siitä, jos emme puhu suoraan emmekä ole Jumalan todistajia, käy ilmi Vapahtajamme opetuksessa suolasta, joka on menettänyt makunsa. Kun se sekoittuu muihin aineisiin – aivan kuten meistä voi tulla maailman arvojen heikentämiä – se menettää ainutlaatuisen vaikutuksensa massan seassa. Vapahtaja opettikin: ”Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa” (Matt. 5:13).
Koska me myöhempien aikojen pyhät olemme ”maan suola” (Matt. 5:13), meidän täytyy säilyttää makumme elämällä uskontomme mukaan ja tuomalla esille, että me olemme Jumalan todistajia. Kun teemme niin, me kuulumme niihin, jotka pääsevät nauttimaan totuuden ja vanhurskauden lopullisesta voitosta silloin kun ”jokainen polvi on notkistuva – – ja jokainen kieli on ylistävä Jumalaa” (Room. 14:11) ja Herraa Jeesusta Kristusta, joita me kunnioitamme ja joiden palvelijoita me olemme.