Tunsin riittämättömyyttä

Julkaistaan nimettömänä, Tukholma, Ruotsi

Kuvitus Allen Garns

Kun minut kutsuttiin Apuyhdistyksen johtajaksi, olin kiireinen nuori äiti. Olin varttunut kirkon piirissä ja elänyt sen opetusten mukaisesti, mutta tiesin, etten ollut täydellinen, ja kannoin huolta kyvystäni auttaa niitä seurakuntani sisaria, joilla oli vaikeuksia.

Eräänä sunnuntaina kirkossa tunsin itseni erityisen masentuneeksi. Koko päivän ajan luokseni oli tullut sisaria, jotka tarvitsivat minua. Jotkut tarvitsivat huoltotyöapua, ja jotkut tarvitsivat vain sitä, että kuuntelin heitä. Sitten Henki kehotti minua olemaan menemättä sakramenttikokoukseen sen alkaessa, ja yllätyksekseni tapasin käytävällä erään vähemmän aktiivisen sisaren, joka tarvitsi lohtua ja apua eikä voinut odottaa, kunnes kokous päättyisi.

Kun kirkko päättyi, olin aivan uupunut! Itkin autossa koko kotimatkan. Päässäni kaikuivat seuraavat sanat: ”Puhu piispalle!” Tunsin, että piispalla olisi minulle jotakin viisasta sanottavaa siitä, kuinka voisin tuntea tehtäväni kuormittavan minua vähemmän, mutta en halunnut häiritä häntä pitkän kirkkopäivän jälkeen. Olin päättänyt luopua hänelle soittamisesta, kun puhelin soi. Se oli piispamme. Hän oli tuntenut innoitusta soittaa minulle.

Kerroin piispalle, kuinka uupunut olin, kun niin monet asiat kaipasivat ratkaisua välittömästi, ja kuinka surulliselta minusta tuntui, etten pystynyt auttamaan useampia sisaria. Hän kuunteli kärsivällisesti. Kävimme myös läpi joitakin huoltotyökysymyksiä, jotka olivat tulleet esiin päivän mittaan, ja minusta tuntui paremmalta.

Kun keskustelu päättyi, sanoin: ”Luulin, että sinulla olisi ollut minulle jotakin viisasta sanottavaa siitä, kuinka voisin olla tuntematta itseäni niin ylikuormittuneeksi.” Hän vastasi toivovansa, että hänellä olisi jotakin sellaista sanottavana, mutta valitettavasti hänellä ei ollut.

Vaikka en saanutkaan vastausta kysymykseeni, tunsin itseni onnelliseksi, kun suljin puhelimen. Tunsin, että Herra oli vastannut tarpeeseeni saada opastusta ja tukea.

Seuraavien viikkojen aikana epävarmuuden tunteet palasivat ja rukoilin ymmärrystä siihen, mitä minun tuli tehdä tullakseni paremmaksi Apuyhdistyksen johtajaksi. Eräänä päivänä, kun kuuntelin yleiskonferenssia, jotkin sanat kiinnittivät huomioni ja Henki puhui voimakkaasti sydämelleni. Ymmärsin, että syy siihen, miksi tunsin itseni niin riittämättömäksi, oli se, että minä olin riittämätön omin voimin.

Omalla esimerkillään piispamme oli näyttänyt minulle, kuinka tärkeää on kuunnella Pyhää Henkeä. Avain tehtäviimme kirkossa on juuri Henki, eivät omat kykymme tai taitomme. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin rauhaa ja varmuutta.

Minulta puuttuu yhä kokemusta ja olen aivan yhtä kiireinen oman perheeni kanssa kuin aiemmin, mutta enää en luule, että minun täytyy huolehtia tehtävästäni täydellisesti. Taivaallinen Isä voi antaa minulle kaiken tarpeellisen toteuttaakseni Hänen tahtonsa, ja Hän pystyy vahvistamaan pyrkimyksiämme, kunhan me pidämme Hänen käskynsä.