Vertaispainetta ja pistoa
Kirjoittaja asuu Saltillossa Meksikossa.
Olin vihdoin päässyt juhliin kaikkien ystävieni kanssa, mutta kaikki joivat alkoholia.
Kun olin 12-vuotias, jotkut uuden kouluni tytöistä kutsuivat minut syntymäpäiväjuhliin. Ne olivat näiden koulukaverieni parissa ensimmäiset juhlat, joihin minut kutsuttiin. Kun kysyin vanhemmiltani, voisinko mennä, he kielsivät, koska juhlat alkoivat liian myöhään.
Hieman myöhemmin sain toisen kutsun. Kysyin jälleen vanhemmiltani, mutta taas he kielsivät, jolloin minä suutuin. Enkö saisi ollenkaan pitää hauskaa?
Sitten yksi parhaista ystävistäni suunnitteli juhlia. Minä olin yksi ensimmäisistä, joita hän kutsui. Juhlat alkaisivat aikaisemmin kuin muut. Tilaisuus olisi lähimmille ystäville ja pidettäisiin lähellä kotiani. Pyysin vanhemmiltani lupaa lähteä, ja he antoivat luvan! Olin innoissani.
Juhlapäivä koitti. Kun vanhempani veivät minut sinne autolla, he sanoivat hakevansa minut iltakymmeneltä. Kun pääsin juhlapaikalle, löysin ystäväni. Parinkymmenen minuutin kuluttua en ollut vieläkään nähnyt syntymäpäiväsankaria.
Muutaman minuutin kuluttua luoksemme tuli eräs nuori mies ja kysyi: ”Oletteko tuoneet rahat pistoa varten?” Hänen eleistään ymmärsin, että ”pisto” oli olutta. Ystäväni suostuivat rahanpyyntöön. Minulla ei ollut mukanani yhtään rahaa, joten päätin mennä eräiden muiden tyttöjen luo sillä aikaa kun nämä toiset tytöt ”hoitivat liikeasiansa”.
Viimein syntymäpäiväsankari saapui – tunnin myöhässä. Onnittelin häntä, ja jutellessamme paikalle ajoi iso kuorma-auto. Autosta tuli ulos viisi miestä, ja he ottivat autosta kaksi korillista olutta. Kaikki kerääntyivät ympärille ja alkoivat jaella olutta. Ystävänikin menivät paikalle, ja jäin yksin katselemaan, kun nämä nuoret kahinoivat päästäkseen juomaan olutta.
Ystäväni tulivat takaisin luokseni ja tarjosivat olutta minullekin. ”Ei kiitos”, sanoin heille. He vaativat edelleen. Kieltäydyin uudelleen. Sydämeni alkoi jyskyttää lujaa, ja minusta tuntui oudolta – aivan kuin olisin jonkin jännityselokuvan päähenkilö ja jumissa jossakin syrjäisessä paikassa. Sitten kuulin auton äänitorven – siellä olivat vanhempani! Lähdin juhlista pikaisesti hyvästellen ja juoksin autolle.
Huohotin tullessani autoon. Aloin ajatella, miten painostavalta ilmapiiri oli tuntunut siellä, missä olin juuri ollut. Äiti kysyi, oliko minulla kaikki kunnossa. ”Joo”, vastasin, ”mutta yksi asia yllätti minut.”
”Mikä sinut yllätti?” isä kysyi.
”Kaikki ystäväni joivat, ja siinä minä vain odotin pelästyneenä, että jotakin hyvää tapahtuisi. Kuinka toivoinkaan, että te kumpikin tulisitte tänne, ja nyt olen tässä.” Katsoin auton kelloa; se ei ollut vielä 22.00.
Äiti sanoi: ”Sellaisia juhlat maailmassa ovat. Siitä syystä emme antaneet sinun mennä niihin aikaisempiin juhliin.”
Kun sinä iltana rukoilin, kiitin taivaallista Isääni siitä, että vanhempani olivat tulleet etuajassa.
Me kirkon jäsenet olemme maailmassa, mutta me emme ole maailman kaltaisia. Olen oppinut, että jos olisin jatkanut sellaisiin juhliin osallistumista, olisin saattanut langeta rikkomaan viisauden sanaa tai jopa siveyden lakia. Monet tuttavistani ovat langenneet tähän – useimmat heistä eivät kuulu kirkkoon, mutta myös kirkon jäsenet voivat langeta näin, elleivät he pysy lujina.
Tunnen iloa siitä, että päätin olla juomatta. Luulin, että jälkikäteen minua pilkattaisiin, mutta ystäväni alkoivatkin kunnioittaa minua enemmän, koska he tuntevat mittapuuni. Sen jälkeen minua ei ole pelottanut kieltäytyä siitä, minkä tiedän vahingoittavan minua.