Kuin Sarpatin leski – paastouhrin ihme
Kirjoittajat asuvat Utahissa Yhdysvalloissa.
Kun pohdimme runsaamman paastouhrin antamista, muistimme, ettei ihminen voi antaa Herralle kannikkaa saamatta takaisin koko leipää.
Kuvitus Rose Datoc Dall
Monilla perheillä eri puolilla maailmaa on taloudellisia vaikeuksia, varsinkin talouskriisin aikoina.1 Tällaisen kriisin vaikutus tuntui paikallisessa seurakunnassamme muutamia vuosia sitten nähdessämme useiden perheiden tarvitsevan apua. Sen vuoden alussa piispamme esitti meille vaarnanjohtajalta tulleen kutsun antaa runsas paastouhri avun tarpeessa olevien auttamiseksi.
Vaikka johtajamme pyysivät meitä katsomaan omaa tilannettamme ja miettimään, pystymmekö antamaan runsaampia paastouhreja, he eivät tarkentaneet, kuinka paljon meidän tulisi antaa. Henki kuitenkin muistutti meitä neuvosta, jonka presidentti Marion G. Romney (1897–1988), ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, oli antanut vuosia sitten. Hän sanoi: ”Uskon lujasti siihen, että ihminen ei voi köyhtyä rahallisesti antaessaan kirkolle ja Jumalan valtakunnan rakentamiseen. – – Ihminen ei voi antaa Herralle kannikkaa saamatta takaisin koko leipää. Sellainen on ollut minun kokemukseni. Jos kirkon jäsenet kaksinkertaistaisivat paastouhrilahjoituksensa, niin kirkon hengellisyys kaksinkertaistuisi. Meidän täytyy pitää tämä mielessämme ja olla avokätisiä lahjoituksissamme.”2
Tiesimme, että perheellemme olisi uhraus antaa suurempia paastouhreja, mutta mietimme tarkkaan presidentti Romneyn opetusta ja lupausta. Perheenä meitä oli siunattu runsaasti, ja tunsimme voimakasta halua lisätä paastouhrejamme.
Lisäksi halusimme perheemme voittavan taipumuksen olla itsekäs. Koska elämme yhteiskunnassa, joka on niin keskittynyt tavaroiden hankkimiseen ja omien halujen täyttämiseen, kannoimme huolta siitä, että lapsemme saattaisivat kasvaa itsekkäiksi. Mutta panimme toivomme presidentti Spencer W. Kimballin (1895–1985) sanoihin: ”Noudattaessaan paaston lakia ihminen löytää henkilökohtaisen voimanlähteen, jonka avulla hän voi voittaa nautinnonhalun ja itsekkyyden.”3
Kun olimme alkaneet antaa runsaampia paastouhreja, niin jo kolmen ensimmäisen kuukauden kuluessa aloimme nähdä monia siunauksia. Meiltä meni vähemmän rahaa ruokaostoksiin, ja automme bensiinitankki tuntui pysyvän täynnä pidempään. Lapsemme pyysivät vähemmän tavaroita, ja itsekkyys hävisi kodistamme miltei kokonaan.
Esimerkiksi kun lahjoitimme paikalliseen ruokatempaukseen, lapsemme alkoivat kannustaa meitä antamaan enemmän. Kun teimme kotivaramme vuosittaisen inventaarin, huomasimme, että meillä oli ruokaa itse asiassa kahden vuoden edestä. Lisäksi noin 23 kilon säkki riisiä oli riittänyt meille aiemmin yhdeksi kuukaudeksi. Nyt sama riisisäkki riitti meille kahdeksi kuukaudeksi. Näytti siltä, että ruokavarastomme moninkertaistui.
Meitä muistutettiin kertomuksesta Sarpatin leskestä. Nälänhädän aikaan profeetta Elia pyysi erästä leskeä, jolla ei ollut annettavana hänelle ruokaa, antamaan hänelle vettä ja leipää. Nainen vastasi: ”Niin totta kuin Herra, sinun Jumalasi, elää, minulla ei ole jäljellä kuin kourallinen jauhoja ruukussa ja vähän ruokaöljyä pullossa. Kun saan kerätyksi vähän puita, menen kotiin ja teen jauhoista ja öljystä ruokaa itselleni ja pojalleni. Syömme sen ja sitten kuolemme.” (1. Kun. 17:12.)
Profeetta lupasi hänelle: ”’Ei tyhjene jauhoruukku eikä ehdy öljypullo – –.’
Leski meni ja teki niin kuin Elia oli sanonut, ja heillä kaikilla riitti syötävää pitkät ajat.” (1. Kun. 17:14–15.) Hänen jauhoruukussaan, jossa oli riittävästi jauhoja yhteen ainoaan ateriaan hänen omalle perheelleen, jauhot lisääntyivät niin että hänen perheelleen ja muille riitti syötävää pitkät ajat. Samankaltainen ihme – joka perustui omaan uhraukseemme – tapahtui meidän perheessämme.
Taloudellisten vaikeuksien aikana runsaan paastouhrin antaminen ja puutteessa olevista huolehtiminen voi olla vaikeaa, varsinkin silloin kun me olemme – Sarpatin lesken tavoin – niitä puutteessa olevia. Runsaan paastouhrin antaminen, määrästä riippumatta, vaatii uskoa Herraan ja Hänen lupaukseensa huolehtia meistä. Mutta Herra täyttää lupauksensa, ja perheemme kokemus opetti meille, että mitä enemmän olemme halukkaita jakamaan, sitä enemmän meitä siunataan.
Kuten presidentti Romney on sanonut: ”Älkää antako vain köyhien hyväksi, vaan antakaa oman hyvinvointinne hyväksi. Antakaa riittävästi, niin että voitte antaa itsenne Jumalan valtakunnalle pyhittämällä varanne ja aikanne.”4 Runsaamman paastouhrin antaminen auttoi perhettämme saamaan iloa köyhistä huolehtimisesta sekä voimaa omaan hengelliseen hyvinvointiimme.
Leivät ja kalat, Rose Datoc Dall
Auliutemme antaa kannikka on tuonut meille puolestaan monta leipää. Halukkuutemme antaa runsaampia paastouhreja on enemmän kuin kaksinkertaistanut ruokavarastomme. Tosiaankin Herran voima, joka moninkertaisti viisi leipää ja kaksi kalaa niin, että sillä ruokittiin 5 000 miestä sekä naisia ja lapsia ja tähteeksi jäi vielä 12 korillista (ks. Matt. 14:16–21), on sama voima, joka täytti Sarpatin lesken jauhoruukun ja moninkertaisti meidän perheemme ruokavaraston. Silti suurin hyöty, jonka olemme saaneet, ei ole tullut ruoan lisääntymisen muodossa vaan itsekkyyden vähentymisessä ja hengellisyyden lisääntymisessä kodissamme.
Me todistamme, että kun lahjoitamme runsaasti kirkon paastouhrirahastoon – myös silloin kun varamme ovat rajalliset – Herra vahvistaa pyrkimyksiämme ja siunaa meitä yli ymmärryksemme.