Taipaleeni Intiasta tulleena pioneerina
Kertoja on Telanganasta Intiasta.
Muistelen taivaltani ”viidakkopojasta” Intian maaseudulla nykyiseen asemaani ja tiedän, että elämäni ja uskoni ovat todellakin ihmeitä.
Valokuvakuvitus pojasta Wendy Gibbs Keeler; valokuva Taj Mahalista, paisley-tausta, postimerkki © iStock/Thinkstock, Hemera/Thinkstock
Synnyin pienessä viidakkokylässä, jota ympäröi Itä-Ghatien vuorijono Intiassa. Kun olin puolitoistavuotias, muutimme Dangrapallin kylään Kolabjoen rantamille. Vanhempani kävelivät kantaen minua korissa. Kylä koostui 20–25 perheestä, jotka asuivat pienissä majoissa ilman sähköä. Meillä ei ollut koulua, sairaalaa tai bussiasemaa. Kaivoimme joenuomaa saadaksemme juomavettä. Vietin lapsuuteni leikkien viidakossa ja pelloilla, kävellen soilla paaluja pitkin ja uiden joessa.
Esivanhempani olivat hindutemppelin pappeja Bastarissa Jagdalpurin maharadžan (ruhtinaan) alaisuudessa. Mutta kun poliittinen epävakaus kävi vaaralliseksi, isoisäni ja hänen perheensä pakenivat Kotpadiin. He saivat turvapaikan saksalaisesta evankelisluterilaisesta lähetystalosta, jossa isoisä työskenteli talonmiehenä ja harjoitti ayurvedahoitoa (yrttipohjainen lääkitys). Juuri siellä isoisäni päätti kääntyä kristinuskoon.
Isänikin toimi kristinuskon piirissä ja päätti tulla evankelistaksi ja guruksi (opettajaksi). Sain syntyessäni nimen Mangal Dan Dipty (joka tarkoittaa ”hyvä”, ”lahja” ja ”valo”), ja sain kristinuskon perinnön.
Lapsena kävin säännöllisesti saksalaisessa evankelisluterilaisessa kirkossa. Kävimme usein vuorilla rukoilemassa yhdessä. Eräänä sateisena päivänä rukousryhmän kaikki jäsenet kastuivat läpimäriksi, ja yksi saarnaajista lausui palavan rukouksen pyytäen Herraa lopettamaan sateen. Ihmetykseksemme sade lakkasi. Siitä alkoi uskoni Jumalaan ja rukoukseen.
Ovatko mormonit kristittyjä?
Kahdeksannen luokan jälkeen jätin koulun osallistuakseni kolmivuotiseen teologiseen seminaariin Kotpadissa, ja minut asetettiin evankelistaksi, kuten isänikin. Kun olin muutamia vuosia pitänyt kokouksia Kotpadissa ja sen ympäristössä, muutin Pohjois-Intiaan, missä aloin myydä evankeliskristillisen kirjallisuusyhdistyksen kirjoja. Sain käsiini kirjan nimeltä Ovatko mormonit kristittyjä? Jokin kirjassa kiehtoi minua, ja päätin lukea sen.
Kirjassa arvosteltiin kovasti mormoneja ja heidän uskonkäsityksiään. Siitä huolimatta monet kirjan kohdista kiehtoivat minua, varsinkin mormonien käsitykset jumaluudesta, heidän jumalanpalveluksensa osatekijät ja heidän moniavioisuutta koskeva historiansa. Seikka, joka kuitenkin kiinnosti minua eniten, oli se, että heidän kirkkonsa oli nimetty Jeesuksen Kristuksen mukaan. Minua kiinnosti saada lisää tietoa.
Eräänä päivänä rukoillessani tunsin innoitusta tutkia mormonikirkkoa. Sain tietää, että kirkon keskustoimisto oli Salt Lake Cityssä Utahissa Yhdysvalloissa. Päätin kirjoittaa kirjeen ja laitoin siihen osoitteeksi: ”Ihmiset, jotka ovat vastuussa Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkosta, Salt Lake City, Utah, USA.”
Opetusta apostolilta
Vuonna 1959 vastauksena kirjeeseeni veli Lamar Williams kirkon lähetystyöosastolta lähetti minulle Joseph Smithin todistuksen, Uskonkappaleet ja Mormonin kirjan. Tutkin niitä kaikkia ja vakuutuin niiden totuudenmukaisuudesta. Intiassa ei kuitenkaan ollut lähetyssaarnaajia tai jäseniä, jotka olisivat opettaneet minua.
Sitten tammikuussa 1961 vanhin Spencer W. Kimball (1895–1985) kahdentoista apostolin koorumista tuli vierailulle Delhiin. Vietin kolme päivää hänen kanssaan, ja kävimme Taj Mahalissa Agrassa ja Dharamsalassa. Imin pesusienen tavoin kaiken evankeliumia koskevan opetuksen, jota hän antoi. Hänen käyntinsä viimeisenä päivänä olin valmis kasteelle. Tammikuun 7. päivänä 1961 vanhin Kimball kastoi minut Yamunajoessa. Sisar Kimball oli virallinen todistaja – vaikkakin paikalla oli monia uteliaita sivustakatselijoita. Minut konfirmoitiin samana iltana.
Ne kolme päivää, jolloin Herran apostoli opetti minua keskeytyksettä, ovat olleet elämäni parhaita päiviä. Oli surullista erota, koska hänestä oli tullut minun erityinen mormoniystäväni.
Kaipasin pyhiä
Kun vanhin Kimball oli lähtenyt, kerroin kääntymyskokemuksestani ystävilleni, ja he pilkkasivat minua. Mutta tiesin evankeliumin olevan totta enkä voinut kieltää sitä, joten päätin hankkia toisen ammatin. Aloitin isäni tavoin vaateyrityksen. Vähitellen kuitenkin käsitin, etten voisi edistyä, ellen hankkisi lisää koulutusta. Olin reilusti parikymppinen, ja ajatus takaisin kouluun menemisestä pelotti, mutta käytin seuraavat yhdeksän vuotta koulutuksen hankkimiseen. Hoidin liikeyritystä aamupäivisin ja opiskelin iltaisin. Käytin kaikki ansioni opiskeluun. Olin päättäväinen ja rukoilin apua Jumalalta. Opiskelin Agran yliopistossa saadakseni kandidaatintutkinnon psykologiasta, sosiologiasta ja taiteesta. Lopuksi opiskelin lakia Meerutin yliopistossa.
Niiden yhdeksän vuoden alkuvaiheessa Delhissä oli eräs myöhempien aikojen pyhiin kuuluva perhe, Shortleftit, jotka työskentelivät Yhdysvaltain suurlähetystössä. Matkustin Delhiin voidakseni osallistua sakramenttikokoukseen heidän kodissaan. Vuonna 1962 vanhin Richard L. Evans (1906–1971) kahdentoista apostolin koorumista kävi luonamme, ja vuonna 1964 vanhin Gordon B. Hinckley (1910–2008) kahdentoista apostolin koorumista tuli käymään. Muistan, että laitoin seppeleen vanhin Hinckleyn kaulaan ja ojensin hänelle ruukun, jossa olivat kymmenykset, joita olin säästänyt ja kartuttanut monien vuosien ajan.
Valitettavasti nämä toveruuden hetket – vaikkakin niistä oli apua – olivat liian harvinaisia, ja Intiassa olin vailla muiden pyhien jatkuvaa toveruutta. Tämä murehdutti mieltäni. Vuosien vieriessä yksinäisyys alkoi vaatia minulta veronsa, enkä nähnyt itselleni tulevaisuutta Intiassa. Kaipasin pappeuden saamista ja sitä, että saisin asua pyhien keskuudessa.
Minusta tuli pioneeri
Kun minusta tuntui, että oli aika päästä lähemmäksi pyhiä, jätin lakiopintoni ja muutin Kanadaan. Kun pääsin Edmontoniin Albertaan, menin lähimpään seurakuntaan. Menin tapaamaan piispa Harry Smithiä ja tunsin siinä seurakunnassa heti yhteenkuuluvuuden ja toveruuden tunnetta. Kävin Cardstonin temppelissä Albertassa, vaikka en voinutkaan vielä saada omaa endaumenttiani.
Halusin käydä Salt Lake Cityssä ja yllättää hyvät ystäväni, vanhin Kimballin ja veli Lamar Williamsin. Viimein keväällä 1969 – kahdeksan vuotta kasteeni jälkeen – kävin Salt Lake Cityssä ja tapasin vanhin Kimballin. Hän ilahtui ja vietti loppupäivän kanssani.
Salt Lake Cityssä ollessani menin parturiin leikkauttamaan hiukseni. Lausuin todistukseni parturille, joka itsekin oli käännynnäinen. Eräs herrasmies, joka odotti vuoroaan, kuunteli puhettani ja kertoi matkoistaan Intiaan. Hän maksoi hiustenleikkuuni, kutsui minut päivälliselle ja ajoi minut Brigham Youngin yliopistoon. Yliopistoalue teki minuun vaikutuksen. Mainitsin, että halusin jatkaa opintojani täällä, mutta minulla ei ollut siihen varaa. Mies tarjoutui maksamaan 1 000 dollaria opintomaksuihini. Yllätyin ja olin valtavan kiitollinen.
Yllä: Veli Dipty opiskelijana Intiassa. Alla: Veli Dipty (vasemmalla) Paul Trithuvadassin kanssa, joka on toinen Intiasta kotoisin oleva kirkon pioneerijäsen, temppeliaukiolla Salt Lake Cityssä. Vasemmalla: Presidentti Spencer W. Kimballilla oli tärkeä rooli veli Diptyn pioneeritaipaleella.
Aloitin opintoni BYU:n sosiaalityöohjelmassa. Vuonna 1972 valmistuttuani BYU:sta muutin Salt Lake Cityyn suorittamaan maisterintutkintoani Utahin yliopistossa. Myöhemmin muutin Kaliforniaan, missä sain tohtorin arvon kliinisessä psykologiassa, opetin kursseja siitä, kuinka lopettaa perheväkivalta, ja kirjoitin kirjan. Nyt olen eläkkeellä ja asun vaimoni Wendyn kanssa Nevadassa Yhdysvalloissa.
Oli aika, jolloin minulla oli paljon henkilökohtaisia taisteluja, haasteita ja koettelemuksia. Se, että keskityin evankeliumiin ja temppelin siunauksiin, auttoi minua selviytymään monista elämän haasteista.
Hänen suunnitelmansa ovat ihme
Muistelen usein taivaltani ”viidakkopojasta” Intian maaseudulla nykyiseen asemaani ja tiedän, että elämäni ja uskoni ovat todellakin ihmeitä. Se, miten Herra on kirjonut elämääni, on kauniimpaa kuin olisin koskaan odottanut. Kuinka ihmeellistä olikaan, että Herran voideltu profeetta Spencer W. Kimball opetti minua ja kulki kanssani elämäni taipaleen avainkohdissa.
Muistelen usein presidentti Kimballin kanssa viettämääni aikaa. Hänellä oli tapana kutsua minut perheensä telttaretkille ja eväsretkille, kiitospäivän aterialle ja jouluaterialle. Jo silloin tiesin, että hän oli todellakin Herran Jeesuksen Kristuksen apostoli ja profeetta.
Tapasin presidentti Kimballin viimeisen kerran, kun hän oli hyvin sairas. Mutta silti hän hymyili minulle ja halasi minua. Hän oli ensikosketukseni Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon, ja tiesin, ettei hän koskaan unohtaisi minua.
Olen kiitollinen Jumalalle profeetoistamme ja palautetusta evankeliumista. Kirkkomme on se jumalallinen malli, jota maailma tarvitsee nykyään. Kirkon ansiosta pystyin hankkimaan koulutuksen ja kasvamaan ihmisenä. Olen kiitollinen siitä päivästä, jolloin sain tietää, että rukous on todellista, ja siitä, että olin halukas kuuntelemaan sitä hiljaista, vienoa ääntä ja tutkimaan kirkkoa. Olen kiitollinen siitä, että olen antanut Herran muovata elämääni. Tiedän, että jos etsimme Hänen valtakuntaansa, niin kaikki muukin annetaan meille (ks. Matt. 6:33).