Uskollisen siskoni siunaama
Kirjoittaja asuu New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa.
En olisi se mies, joka olen tänään, ilman isosiskoni vanhurskasta vaikutusta.
Olen onnekas, koska elämässäni on ollut hyviä naisia: hoivaava ja rohkea äiti, viisaita ja uskollisia siskoja sekä rakastava ja tukea antava vaimo. Haluan osoittaa kunnioitusta yhdelle näistä merkittävistä naisista, isosiskolleni Thelmalle, hänen vaikutuksestaan elämääni jatkuvalla hyvällä esimerkillään.
Kun olin pieni, isä opetti, että minun piti seurata Thelman esimerkkiä, kun hän ja äiti eivät olleet paikalla, ja olen ikuisesti kiitollinen tuosta neuvosta.
Päättäväisyyttä oppia
Kolme kahdeksasta sisaruksestani liittyi kirkkoon El Salvadorissa samaan aikaan kuin minä. Kun meidät kastettiin, Thelma oli 14-vuotias ja vanhin sisaruksistani. Minä olin tuolloin 8-vuotias ja perheen nuorin, joten Thelma oli johtajamme.
Meidät tutustutti kirkkoon naapurimme, joka lauloi lauluja, joiden saimme myöhemmin tietää olevan kirkon lauluja. Naapurimme kertoi meille hienosta paikasta nimeltä Alkeisyhdistys, jossa lapset oppivat laulamaan. Lähetyssaarnaajiin otettiin yhteyttä, ja he alkoivat käydä kodissamme opettamassa meitä.
Isä kuitenkin vastusti voimakkaasti kirkkoa ja sitä, että lähetyssaarnaajat opettaisivat hänen lapsiaan. Koska olin pikkupoika, en koskaan ymmärtänyt, mitä nuo kaksi lähetyssaarnaajaveljeä joutuivat kokemaan tuodakseen evankeliumin elämäämme. Isällä oli tapana heittää heidät ulos, jos hän löysi heidät meiltä, ja hän sammutti aina tahallaan valot, jos lähetyssaarnaajat poikkesivat meille illalla. Aivan kuten isä oli herpaantumaton yrittäessään estää lähetyssaarnaajia opettamasta, Thelma oli kaksin verroin päättäväisempi saamaan opetusta evankeliumista ja lukemaan Mormonin kirjaa. Thelma ja vanhimmat eivät koskaan antaneet periksi, ja olen siitä kiitollinen.
Kirkossa käyminen oli hankalaa, koska isä yritti estää meitä monenlaisin keinoin, kuten vaatimalla, että teemme kotiaskareita ennen kuin saisimme lähteä kirkkoon.
Yksi sunnuntaiaamu oli erityisen vaikea. Isä ei halunnut päästää meitä lähtemään emmekä me suostuneet jäämään. Hän potkaisi roskakoria, ja sen sisältö levisi ympäri lattiaa, jonka olimme juuri siivonneet. Thelma alkoi hiljaa ja valittamatta poimia roskia. Kun hän oli taas siivonnut lattian, hän kysyi, voisimmeko lähteä kirkkoon. Olimme tehneet kaikki kotiaskareet ja enemmänkin, mutta isä ei vieläkään halunnut antaa lupaa. Viimein hän kysyi suoraan: ”Miksi ylipäätään vaaditte päästä siihen kirkkoon?” Silloin Thelma lausui voimallisen todistuksen evankeliumin totuudesta ja evankeliumin palautuksen sanomasta. Hänen todistettuaan isä heilautti kättään ja antoi meille luvan lähteä.
Sen jälkeen isä ei enää koskaan yrittänyt estää meitä, ja viimein, vaikka hän ei siitä pitänytkään, hän antoi suostumuksensa siihen, että liittyisimme kirkkoon.
Palvelemista alusta alkaen
Minulla ei ollut vaikeuksia käydä kirkossa sunnuntaisin, mutta en ollut yhtä innokas osallistumaan Alkeisyhdistykseen, koska se pidettiin tuohon aikaan lauantaiaamuisin. Kun olin 10-vuotias, Thelma tuli yhtenä lauantaina kotiin ja kertoi muille sisaruksilleni jännittävästä jalkapallopelistä diakonien ja viitoittajien (11-vuotiaiden partiolaisten) välillä. Hän toi esiin sen, kuinka valitettavaa oli, etten ollut päässyt peliin, koska en ollut mennyt Alkeisyhdistykseen. On sanomattakin selvää, että menin sinne seuraavana lauantaina (nappulakengät jalassa) ja joka ainoa lauantai sen jälkeen.
Kun Thelma oli 16-vuotias, hänet kutsuttiin seurakunnan Alkeisyhdistyksen johtajaksi. Piispamme oli yrittänyt löytää jonkun vastaamaan niihin moniin haasteisiin, joita Alkeisyhdistyksellä apujärjestönä oli. Seurakuntamme käsitti laajan alueen, ja monien perheiden, joissa oli pieniä lapsia, oli vaikeaa ja kallista matkustaa bussilla sekä lauantaisin Alkeisyhdistykseen että sunnuntaisin kirkkoon. Monet noista lapsista eivät käyneet Alkeisyhdistyksessä, eikä ratkaisua ollut löytynyt. Piispa oli tuntenut innoitusta kutsua Thelman, mutta ei ollut tohtinut toimia tuntemansa innoituksen mukaan, koska Thelma oli niin nuori. Sama innoituksen tunne tuli yhä uudelleen, ja saatuaan luvan vaarnanjohtajalta piispa esitti kutsun siskolleni.
Se osoittautui innoitetuksi päätökseksi, ja se koitui monien lasten – myös minun – siunaukseksi. Thelma piti kutsumuksensa kunniassa noudattamalla innoitusta, käyttämällä tervettä järkeä ja toteuttamalla kekseliäitä ideoita sellaisten koulutuskeinojen kehittämiseksi, jotka toisivat evankeliumin lasten luo. Hän pyysi neuvonantajiaan ja opettajia pitämään Alkeisyhdistyksen kokouksia useissa paikoissa lähempänä näiden ihmisten kotia ja koulutti noita opettajia jatkuvasti. Tämän ratkaisun ansiosta jäseniltä säästyi aikaa ja rahaa ja lapset, jotka eivät olleet aiemmin käyneet Alkeisyhdistyksessä, saattoivat saada tämän hienon järjestön siunaukset.
Esimerkkinä uskosta
Ajan kuluessa sisarukseni ja minä seurasimme edelleen Thelman esimerkkiä. Pidimme perheiltoja ja kävimme kaikissa kirkon kokouksissamme. Pian sen jälkeen kun minut oli asetettu diakoniksi, Thelma kääntyi yhden perheillan aikana puoleeni ja sanoi minun olevan perheen pappeudenhaltija. Tämä tapahtuma antoi minulle tärkeän opetuksen pappeuden kunnioittamisesta.
Hän myös huolehti siitä, että sain aina asianmukaista rohkaisua ja ylimääräistä kannustinta osallistua pappeuskokouksiini tai täyttää velvollisuuksiani. Esimerkiksi Thelma käytti jokaista äänekästä ja tarmokasta keinoa saadakseen minut ylös sängystä sunnuntaiaamuisin, jotta voisin osallistua pappeuskokoukseen. Hän opetti minua myös odottamaan innokkaasti edistymistäni Aaronin pappeudessa.
Toimintaillassa ja seminaarissa minua ei haitannut, että minut tunnettiin aina ”Thelman veljenä”. Muutamilla ystävistäni oli kirkossa vanhempiensa tuki, mutta minulla oli piispani, Nuorten Miesten johtajat ja Thelma.
Thelma oli minulle edelleen esimerkkinä hoitaessaan erilaisia kirkon tehtäviä, kunnes hän lähti lähetystyöhön. Thelma palveli kunniakkaasti Quetzaltenangon lähetyskentällä Guatemalassa, ja hänen töidensä hedelmiin kuului äitimme kaste kaksi päivää Thelman kotiinpaluun jälkeen. Ilomme oli täysi, kun minä, jolla oli silloin papin virka, suoritin tuon pyhän toimituksen. Thelman esimerkkiä seuraten minä aloin vakavasti valmistautua palvelemaan lähetystyössä.
Lähetystyönsä jälkeen Thelma muutti Yhdysvaltoihin opiskellakseen Brigham Youngin yliopistossa, vaikka taloudellinen tilanteemme olikin heikko. Välimatkasta huolimatta hänen vaikutuksensa elämässäni pysyi voimakkaana.
Kun palasin kotiin palveltuani Guatemalan lähetyskentällä Guatemalassa, minäkin matkustin Provoon Utahiin opiskellakseni BYU:ssa. Olin kiitollinen monien ihmisten ystävällisyydestä ja tuesta heidän auttaessaan minua pääsemään sinne. Raha olisi kuitenkin yhä tiukassa.
Pian Provoon saavuttuani tarkastelimme Thelman kanssa taloudellista tilannettamme. Tulimme molemmat siihen tulokseen, että vaikka olisinkin osapäivätyössä, meillä ei ollut riittävästi rahaa maksaa meidän kummankin vuokraa koko opiskeluvuodelta. Thelma ei hetkeäkään epäillyt, ettemmekö selviytyisi tästäkin koettelemuksesta. Hän luotti siihen, että Herra valmistaisi keinon. Vajaata viikkoa myöhemmin Thelma sai kirjeen BYU:n espanjan kielen osastolta. Avattuaan sen hän kääntyi minuun päin ja huudahti: ”Tämä! Tämä on keino, jolla maksamme sinun vuokrasi!” Kirjeessä hänelle ilmoitettiin, että hänet oli hyväksytty opettajan assistentiksi, mikä lisäisi hänen tulojaan.
Terveyteen liittyvän haasteen kohtaamista
Vuosien vieriessä Thelma pysyy edelleenkin innoituksen lähteenä. Hän kohtaa vastoinkäymiset paremmin kuin kukaan muu tuntemani ihminen. Hän hoitaa suloista poikaansa, jolla on Downin syndrooma, iäkästä äitiämme ja aviomiestä, joka on vakavasti sairas. Ja kaiken kukkuraksi hänellä on omiakin terveysongelmia.
Muutama vuosi sitten Thelma oli aivoleikkauksessa, jolla helpotettiin aivokystan aiheuttamaa painetta. Kun ottaa huomioon hänen läheistensä tarpeet, ajatus mahdollisista komplikaatioista oli pelottava. Hän rukoili apua ja innoitusta ja kävi temppelissä. Kaiken tämän keskelläkään hänen uskonsa ei horjunut, mutta hän suhtautui varauksin henkensä jättämiseen lääkärin käsiin, joka suorittaisi tuon vaativan leikkauksen. Thelma oli noihin aikoihin käymässä erään rakkaan ystävän luona ja uskoi tälle huolensa leikkauksesta. Thelman ystävä kysyi lääkärin nimeä ja sen kuultuaan sanoi, että kyseinen lääkäri oli hänen seurakuntansa jäsen. Ystävä kertoi Thelmalle, että lääkäri oli uskollinen kirkon jäsen ja kelvollinen pappeudenhaltija, joka soitti leikkauksia tehdessään usein kirkon lauluja. Vaikkakin yksinkertainen tieto, se oli lempeä vastaus Thelman rukouksiin. Thelman elämä ja hengelliset kokemukset ovat jatkuvana voiman ja todistuksen lähteenä omassa elämässäni.
Ajattelen nuoria poikia, jotka saattavat kasvaa samankaltaisessa tilanteessa kuin minä. Ajattelen niitä, joilla ei ole miehen roolimallia kotona, jotka voivat löytää turvan vain kirkossa ja jotka varttuvat levottomissa maissa. Sanon heille: Älkää koskaan antako periksi. Pysykää lähellä Herraa ja Hänen palvelijoitaan. Olen kiitollinen siitä, että Herra antoi minulle tarvitsemani tuen kannustaakseen minua saavuttamaan tavoitteeni ja tulemaan sellaiseksi kuin olen tänään.