Kävin läpi koettelemuksia perheessäni
Kuvitus Melissa Manwill
Vanhempieni avioeron jälkeinen aika oli vaikeaa aikaa elämässäni. Kirkkoon meneminen yleensä kohensi oloani, mutta minusta tuntui kipeältä kuulla puheita perheistä, koska uskoin, ettei itselläni ollut sellaista.
Äitini oli vähemmän aktiivinen ja oli solminut uuden avioliiton. Isäni oli ateisti ja asui toisen naisen kanssa. Molemmilla oli lapsia uuden kumppaninsa kanssa, ja tunsin itseni painolastiksi – virheeksi – aivan kuin en olisi minkään arvoinen.
Niinpä aloin rukoilla, lukea pyhiä kirjoituksia, mietiskellä, ja yritin jatkaa kirkossa käymistä. Mutta en voinut olla miettimättä: Mitä tekisin seuraavassa elämässä, kun perhettäni ei ollut sinetöity temppelissä?
Vastaukset eivät tulleet heti, mutta ne tulivat. Etsin perheen määritelmän ja luin pyhien kirjoitusten jakeita tästä aiheesta ja aloin nähdä asioiden valoisamman puolen. En enää ajatellut sitä, ettei minulla ollut perhettä, vaan opin, että lähetyssaarnaajana voisin omalta osaltani tuoda Jumalan lapsia kirkkoon. Opin osoittamaan kärsivällisyyttä ja olemaan valona. Yritin tulla itse paremmaksi. Käsitin myös, että ellei minulla olisi ollut sellaista perhettä kuin minulla on, minussa ei ehkä olisi kasvanut sellaista uskoa kuin minulla nyt on, enkä olisi arvostanut siveyden lakia ja pelastussuunnitelmaa kuten nyt arvostan.
Olen oppinut ymmärtämään, että minulla on perhe, ja olen kiitollinen uudesta ja laajemmasta perheestäni. Minulla on ollut vaikeaa, mutta en kanna huolta siitä, mitä perheelleni tapahtuu kuoleman jälkeen. Turvaan Jumalaan, ja Hän tietää, miksi meitä ei ole sinetöity. Hän tietää, kuinka paljon rakastan heitä ja mikä on parasta minulle. Emme pysty ymmärtämään kaikkea, joten on tärkeää uskoa Jumalaan. Usko tukee meitä ja auttaa meitä tietämään, että kaikki järjestyy.